Ostin Anni Kytömäen viime kesänä ilmestyneen romaanin, 645-sivuisen Kivitaskun elokuussa, eli 2017. Odotukseni olivat määräytyneet Kultarinnan perusteella.
Tarina alkoi rytinällä, jota kesti noin ensimmäiset 100 sivua. Välissä oli suvantona kirjan toisen pääkertojan, Vekan tajunnanvirtaa. Seuraavat noin 200 sivua veivät minulta voimat. Olen hidas lukija, näiden sivujen kuluessa yksinkertaisesti tapahtui liian vähän. Ja se mitä tapahtui, oli liian sumeaa, epäselvää: jätin lukemisen kesken ja päätin jatkaa joskus myöhemmin. Tarina ei vain oikein tempaissut mukaansa. Albert kärsi pakkotyötuomiotaan ja katseli maailmaa kyynisen, venäläisen intellektuellin silmin. Masentuneen Vekan sekava tajunnanvirta masensi lukijaa. Näitä kirjan alkupuolen yksityiskohtia arvostaisi varmasti enemmän, jos kahlaisi koko teoksen toiseen kertaan, jolloin paremmin ymmärtäisi miten asiat niveltyivät toisiinsa. Ensimmäisellä lukemisella minulta taatusti paljon merkityksellistä livahti ohi, yli hilseen. Esimerkiksi pidin Vekaa koko ajan miehenä! Ehkä se oli tarkoituskin? Oliko? En kuitenkaan aio lukea Kivitaskua toiseen kertaan.
Toin Kivitaskun mökiltä kotiin odottamaan ja avasin uudestaan Helmikuun alussa: pakkohan tuo oli ponnistella loppuun! Tässä välissä olin lukenut lukuisia muita teoksia ja keskittynyt omaan kirjoittamiseeni. Viimeksi mainittuun menee luonnollisesti enemmän aikaa kuin lukemiseen.
Ilahduin positiivisesti. Kerronnan rytmi muuttui Saimaan kanavan räjähdysonnettomuuden jälkeen ja jatkui sisällökkäänä aivan paksun teoksen loppuun asti. Ei vaatinut suurempia ponnisteluita. Vain masentava Veka aina välissä sekoili tietämättä mitä oikein elämältä halusi. Mutta nekin jaksot antoivat jotakin lukijalle.
Teos hyppii 1800-luvun ja nykyajan, kevään 2012 välillä. Aivan alun rytinässä kerrotaan Helenan elämän rajusta käänteestä 1950-luvulla ja tarinan lopussa viivytään jonkin verran 1900-luvun alussa.
Teoksessa on kaksi minä-muotoista, "first person" preesens-kertojaa, nykyaikaan sijoittuva Veka ja tämän esivanhempi, Albert. Viimeksi mainittu on tarinan keskeinen, useimmiten objektiivinen tarkkailija, havainnoija, nuoruudessaan itse venäläinen kirjailija, silloin vielä nimellä Sergei. Poikkeuksina Helena-osuudet alussa ja lopussa, joissa on erillinen "third-person" kertoja. Aivan muutamissa paikoissa maailmaa katsellaan Katinkan silmin, aivan liian vähän ja lyhyesti!
Väkisinkin saattaa pohtimaan modernin "first-person" ja klassisen "third-person" kerrontojen eroja, etuja ja puutteita. Minä olen klassisen ratkaisun kannattaja, niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Moderni kerronta on kuin kamera, joka katsoo maailmaa, suuntaa katseensa ja kertoo mitä näkee, mitä tuntee. Se ei näe muiden henkilöiden päiden sisään kuin subjektiivisen arvailun kautta. Kerronta ei tiedä sitä, mitä kertova henkilö, tavallisesti päähenkilö, itse ei tiedä. Lopputulos on usein hämärä, impressionistinen, mutta selvästi siihen pyritäänkin. Lukijalta vaaditaan paljon, mielestäni usein liikaa.
Klassinen tarinan "third-person" kertoo usein imperfektissä. Hän tietää kaiken. Hän osaa kertoa objektiivisesti kaikkien hahmojen sieluntiloista. Ymmärrän, että usein tämä kuullostaa teennäiseltä, epäaidolta. Minusta edut voittavat puutteet. Loistavaa kirjallisuutta on kirjoitettu tällä vanhalla tavalla. Edelleen kirjoitetaan!
Kivitaskun merkittävin ansio on historiallisena romaanina, maailman muuttumisen kuvaajana. Samaa kirkonkylää kuvataan nykyhetkessä, 150v aikaisemin ja siinä välissä. Paljon oleskellaan vuoron perään saman mökin seinien sisällä, aikaa lennossa vaihtaen. Luonnonkuvausta mainostetaan muissa arvioinneissa, mutta minusta sitä on lopultakin liian vähän ja se keskittyy kahteen paikkaan, Soutajainvuorelle ja vähemmässä määrin pieneen Mustasaareen. Katinkan yksinäiset retket Pietarin ympäristössä ja Kannaksella olisivat olleet kiinnostavampia kuin Vekan arki, jota seurataan yksityiskohtaisesti lähes päivä kerrallaan.
Minulle jää jälkimaku tarinoista lähinnä sen mukaan, miten olin kiintynyt niiden henkilöhahmoihin, miten masentavaa heistä on erota lopussa. Tässä teoksesta puuttuivat tällaiset henkilöt. No, Albertia oppi arvostamaan, mutta ei häntä ikävä tule. Kaksi kiinnostavinta henkilöä, joiden pään sisään ei valitettavasti syvälle päässyt, olivat tietäjä-parantaja Maaria ja tämän tytär Katinka. Molemmista jäi lukijalle lähinnä surullinen jälkimaku. En oikein pitänyt tarinasta heidän osiltaan. Näiltä hahmoilta puuttui onni, kohokohdat. Olihan Katinkalla tietenkin surrealistinen huippuhetkensä Pietarissa. Mutta ei ihminen elämältään sellaista halua? Kyllä, teoksen kauneimmat, liikuttavimmat osat kertoivat näistä kahdesta naisesta! Oli kyynel poskella lukiessani.
Monipuolinen, paljon erilaista sisältöä ja ajatuksia tarjoava historiallinen sukuromaani. Mutta pidin enemmän Kultarinnasta.
