sunnuntai 9. joulukuuta 2018

Turun kiukkuiset ihmeet


Yleisesittely

Lemmikki Valkeamerin ”Turun ihmeitten yö” on erikoinen romaani. Se on pullollaan katkeraa kapinaa ”vaaleanpunaista ajattelua” vastaan.
Tarina alkaa vuodesta 2028, mikä ei loppujen lopuksi niin valtavasti eroa kirjan ilmestymisvuodesta 2018. Turun ja muun maailman ei oleteta niin valtavasti muuttuvan. Mitenkähän on? Romaanissa vieraillaan Seattlessa ja Israelissa. Edellinen on ”modernisoitunut”, jälkimmäinen ei mainittavasti.
Juoni kertoo kirjailija-yrittäjä Salli Vaasan kahdesta tyttärestä, lääkäri Lumikista (Lumi), lavastaja Miraldasta (Mira) sekä näiden kahdesta tyttärestä sekä kaikkien viiden naisen miehistä ja miesystävistä. Kertomuksen muodollisen rungon perustan muodostavat parisuhteiden kehityskulut. Parisuhdekehittelyt ovat muuten tavanomaisia, mutta niihin liittyy maailmankatsomuksellisia jännitteitä. Kertojia on kaksi: sivusta katseleva ja kommentoiva enkeli Azariah ja Mira itse. Klaanin ulkopuolinen, tärkeä sivuhenkilö on Lumin ja Miran serkku, Kiri, joka lievästi mielenterveysongelmainen, Lumikin yksityispotilas sekä 'pinkkien' (vihreiden) puheenjohtaja ja presidenttiehdokas, Sallin ideologinen vastustaja. Kirillä oli vaikea äitisuhde lapsuudessa.
Romaanin juonen järeä runko muodostuu 80v ikäisen Sallin suuresta suunnitelmasta muuttaa koko Suomen henkistä ilmapiiriä kaappaamalla kaksi puoluetta, yhdistämällä ne ja syntynyt oikeuspuolue instrumenttina palauttaa Suomi laimean suvaitsevaisuuden pinkistä sumusta jämäkän, aikuisen moraalin tielle.
Oleellista on se, että rautarouva Salli on katolinen. Sallin ristiretken ydin onkin tiukka kulttuuripolitiikka, jossa Jumala on määrä palauttaa vuosisatojen tauon jälkeen uudelleen kulttuurin keskiöksi.
Vuoden 2028 maailman oletetaan olevan ultrasuvaitsevainen, järjettömyyteen asti. Totuuksien etsiminen on kielletty, koska uusi totuus voisi loukata jotakin: kaikki totuudethan ovat yhtä hyviä. Tätä ajattelua vastaan Salli kapinoi. Hänen rohkeat bloggauksensa ja twiittinsä ovat luonnollisesti moniarvoisuutta rikkovia vihapuheita.
Juonen kolmas ulottuvuus, parisuhteiden, kulttuuripolitiikan rinnalla on nimitapaus: ”Turun ihmeitten yö”, Turun 800-vuotisjuhla kaupungin syntysijoilla, Koroisten niemessä 2029. Siellä tapahtuu odottamattomia, vaikuttavia asioita, joita sitten pureskellaan koko lopputarinan ajan. Ihmeillä on vahva uskonnollinen viritys.
Aivan romaanin lopulla tehdään pieni aikahyppy vuoteen 2049. Viimein edesmenneen Sallin kaikki unelmat ovat toteutuneet. Vuoden 2049 uudistunut Suomi on kovin erikoinen paikka, tulkinnanvarainen paratiisi. En kerro enempää.
Turun ihmeitten yön” sisällön ydintä ovat lukuisat Sallin klaanin sisäiset keskustelut, poliittiset juonittelut, TV-haastattelut, -väittelyt, Sallin mauttomuuden rajoja hipovat ja ne tulkinnanvaraisesti ylittävät twiitit ja bloggaukset sekä pitkät lainaukset Sallin kirjoittamista poleemisista teoksista. Kiinnostava sivuhenkilö on kuningatar Kristiina, jota käsittelevän näytelmän (Sallin kirjoittama) lavasteita Mira toteuttaa. Minusta juuri Mira ja Kristiina ovat tarinan samaistettavimmat henkilöt.
Pidän hyvin uskottavana, että kirja ei luettuna ihan helposti unohdu. Vastaavaa minä en ole lukenut.

Ps. Teoksessa abortti ei ole tärkeä teema, vaikka se usein mainitaan. Juonellisesti tärkein asia on naispappeus. Se liittyy juoneen tavalla, joka varmasti loukkaa suomalaisia, luterilaisia naispappeja. En paljasta miten. Jos itse olisin naispappi, polttaisin varmasti kirjan takassa :-) Mutta en ole!

Maistiaisia

(Lähinnä) Sallin aforismeja:
  • Yhteisvastuu ja solidaarisuus ovat kermavaahtosanoja.
  • Jumala ei ole demokraatti. Jumalan oikea ja väärä ei äänestämällä horju.
  • Eurostoliitto jätti perustuslaistaan Jumalan pois kokonaan. Sitä ei Jumala jätä rankaisematta.
  • Varokaa. Kansojen sulatusuunit lipsuvat uuneiksi.
  • Arvoliberalismi on ajatusten törmäilyä. Luovuus tarvitsee virikkeitä. Täällä (Seattlessa) se on aina sitä samaa kaikki-käy-meininkiä.
  • Kun mies tietää, että naiset tekevät abortteja, hän ei luota naisiin. Mies on pohjimmiltaan pieni poika, jonka ensimmäinen rakkaus on äiti. Kun lapsi tajuaa, että äiti olisi voinut tappaa hänetkin, hän pitää äitiään yhtä pelottavana kuin satujen paha äitipuoli. Pahana,  vihattavana, halveksittavana.
  • Sydämessään jokainen tietää, että abortti on sekä lapsenmurha että vastoin äidin arvokkuutta, sydämen viisautta, nisäkkään luontoa.
  • Älä ota koiraa helpoksi lapsen korvikkeeksi. Koirat eivät sinua hautaa.
  • Naisesta on tullut hirviö. Ei sen jälkeen kun hän sai opiskella niin pitkälle kuin halusi, ei, vaan sen jälkeen kun sai ruveta tappamaan lapsia kohdustaan. Nainen murhaajana on vienyt yhteiskuntaa surkeaan jamaan.
  • Kiltti lääketiede saattaa olla eettisesti arveluttavilla raiteilla. Kun ihmisen ja Jumalan mielestä on aika lähteä, se estetään. Kun ikivanha tai ylivanha ihminen saa esimerkiksi jonkun halvauksen tai keuhkokuumeen, niin lääketiede kiireesti liuottaa klimpit ja syöttää antibiootit. Vanha ihminen kuntoutetaan ja saa kohta jonkun muun sairauden ja joutuu kitumaan pitkään. Näin tuhlataan yhteiskunnan varoja, läheisten energioita.
  • Nainen, jos haluat kasvattaa komean miehen pojastasi, älä ensimmäisen ristiriidan tullessa ota avioeroa. Turha lähteä hakemaan oikeita miehiä, sitä mallia valmistetaan enää vähän, jos ollenkaan. Nainen. Aloita sinä oikeiden miesten uustuotanto.
  • Median teot ovat hilsettä todellisuuden päällä. Media osaa yhden draaman muodon, vastakkaiasettelun. Se tekee kaikesta me vastaan te, mutta ratkaisukeskeisyys on sille vieras tavoite.
  • Montesquien parooni, 1721: ”Kaikkien niiden kiihkeimpänä haluna, jotka tahtovat käydä älykkäästä, on kirjojen kirjoittaminen. Mutta se päättämämpää keksientöä en osaa ajatella. Luontohan näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäävät hetkellisiksi, mutta nyt kirjat tekevät ne kuolemattomiksi.

sunnuntai 8. huhtikuuta 2018

Menestyksellistä sääntöjen rikkomista!

Tarkastelen Colleen McCullough:n romaania "Tim" siksi, että kirjoittajan, kirjailijan perspektiivistä se on esimerkki sovinnaisten hyvän teoksen kriteereiden suhteellisuudesta. Kirjoittajalla on vapaus toimia näitä kriteereiden vastaisesti ja silti tuottaa nautittavaa luettavaa.

Teos on julkaistu 1974 ja tapahtumat sijoittuvat ehkä 1960-luvun Australiaan. Jonkinlaisena kategorisointina voisi esitellä, että romaanin aiheena on "kielletty rakkaus". Silloinhan juonen pitäisi päättyä tragediaan, ollakseen nautittavaa taidekirjallisuutta, eikö niin? No, tämä tarina ei pääty tragediaan, kaikki sujuu hyvin. Kuullostaa tylsältä, eikö vaan? Kaikkea muuta!

Ollakseen kiinnostava, juonen pitäisi sisältää yllätyksiä: mikään ei ole sitä miltä näyttää. Lukija joutuu koko ajan kyseenalaistamaan vaikutelman. Ihmiset juonittelevat toistensa selän takana ynnä muuta kehittynyttä sosiologiaa. No, tässä teoksessa ei ole mitään tällaista. Lukija pysyy erinomaisesti mukana ja helposti arvaa, mitä tapahtuu seuraavassa luvussa. Tylsää? Ei todellakaan!

Aloittelevaa kirjailijaa opetetaan, että kirjan jokaisen luvun pitää päättyä pieneen katastrofiin ja tarinan lopussa on suuri viimeinen katastrofi. Kehittyneessa tragediassa, suuressa taiteessa ruumiita tulee, lopputulos on lohduton. Kevyessä kirjallisuudessa lukijalle jätetään pieni toivo, tärkeimmät päähenkilöt jotenkin selviävät kuiville.

Timissä ei mikään luku ei pääty katastrofiin eikä lopussa ole mitään suurta lopputaistelua, vain kevyttä jännitystä, joka aiheutuu lähinnä siitä, että lukija on muualla opetettu pessimistiksi. Tylsää? Ei missään nimessä! Ei ole tylsää, jos lukija lopettaa kirjan hymy huulillaan.

No, missä  Colleen McCullough:n romaanin "Tim" ansiot sitten ovat? Miksi sitä lukee herpaantumattomalla kiinnostuksella? Sisällössä, sisällössä ja sisällössä. Ei juonessa. Tarina esittelee kahden äärimmäisen poikkeusihmisen vaikean rakkaustarinan, pitää sitä maailmankuvaa, jota lukijakin kenties edustaa, täysin pilkkanaan. Rakkaustarina on vaikea, mutta se etenee kuin raskas tavarajuna, ratapölkky kerrallaan ilman pahoja takaiskuja. Lukija nauttii täysin siemauksin pienistä onnistumisista.

Lukija joutuu haastamaan omat asenteensa, ainakin jos osaa sijoittaa tarinan 50v takaiseen aikaan. Nimihenkilö Tim on älyllisesti heikkolahjainen nuori mies, hieman tyyppiä Forrest Gump, sympaattinen, komea, lisäksi käsistään taitava, jopa esteettisesti lahjakas. Missään nimessä hän ei ole "sairas". Hän on vain erilainen.

Timiä on kohdeltu kaltoin, pilkattu, hän on saanut huonoa opetusta. Esimerkiksi lukutaito on jäänyt saavuttamatta. Mutta hän on fyysisesti upea, ilo silmälle, kaikille ystävällinen.

Toinen päähenkilö, Mary, on älykäs 45v ikäinen nainen, elämän kovassa taistelussa kouliintunut ja voittajana selvinnyt, suuren yrityksen kakkoshenkilö, toimitusjohtajan yksityissihteeri, hyvätuloinen ja siis varakas. Marystä on kehittynyt aseksuaalinen kyynikko. Miehet eivät kiinnosta, aineellinen vauraus on hänen elämänsä pääsisältönä... kunnes Tim eräänä aamuna kärrää betonia hänen talonsa edustalla. Tim lumoaa Maryn olemuksellaan. Mies on niin erilainen kuin kaikki naisen tapaamat miehet. Aluksi Mary teettää Timillä puutarhahommia. Vähitellen ystävyys syvenee.

Tarinan suuri taistelu tulee siitä, kun Timin vanhemmat yksi kerrallaan kuolevat. Timin kohtalo, odotusarvo loppuelämältä olisi huono, ellei Mary suuren sisäisen taistelun jälkeen olisi päättänyt naida nuoren, "kehitysvammaisen" miehen, joka voisi olla ikänsä puolesta hänen poikansa.

Teoksen ansio ei siis ole juoni, koska se on niin yksioikoinen, selkeä, yllätyksetön. Teoksen ansiona ovat pienten yksityiskohtien havainnointi, herkkä tutustuminen sekä Timin että Maryn sielunelämään. Syvälliset keskustelut viisaiden ihmisten, Maryn tuttujen kanssa. Ainoa "pahis" on Timin älykäs pikkusisko, joka on äärettömän mustasukkainen veljestään eikä alistu järkevään keskusteluun Maryn kanssa.

"Tim" edustaa sitä kirjallisuuden syvintä arvoa, jota minä haluan itsekin edustaa: aitoa sisältöä juonen kustannuksella. Inhoan juonen sekavuutta. Hyvässä teoksessa on sisällössä aina oltava jotakin hyvin poikkeuksellista: poikkeusihmisiä, poikkeusolosuhteita, syvää, filosofista ajattelua, tieteisfantaisia jo käsitteenä sisältää jotakin, joka ei kuulu "tylsään arkitodellisuuteen". Timissä päähenkilöt, molemmat ovat hyvin poikkeuksellisia, erittäin positiivisia, hyviä ihmisiä, vain niin erilaisia, kiinnostavia.

sunnuntai 4. maaliskuuta 2018

Kivitasku: sukupolvien vaiheita Saimaan rannalla ja Pietarissakin.

Ostin Anni Kytömäen viime kesänä ilmestyneen romaanin, 645-sivuisen Kivitaskun elokuussa, eli 2017. Odotukseni olivat määräytyneet Kultarinnan perusteella.

Tarina alkoi rytinällä, jota kesti noin ensimmäiset 100 sivua. Välissä oli suvantona kirjan toisen pääkertojan, Vekan tajunnanvirtaa. Seuraavat noin 200 sivua veivät minulta voimat. Olen hidas lukija, näiden sivujen kuluessa yksinkertaisesti tapahtui liian vähän. Ja se mitä tapahtui, oli liian sumeaa, epäselvää: jätin lukemisen kesken ja päätin jatkaa joskus myöhemmin. Tarina ei vain oikein tempaissut mukaansa. Albert kärsi pakkotyötuomiotaan ja katseli maailmaa kyynisen, venäläisen intellektuellin silmin. Masentuneen Vekan sekava tajunnanvirta masensi lukijaa. Näitä kirjan alkupuolen yksityiskohtia arvostaisi varmasti enemmän, jos kahlaisi koko teoksen toiseen kertaan, jolloin paremmin ymmärtäisi miten asiat niveltyivät toisiinsa. Ensimmäisellä lukemisella minulta taatusti paljon merkityksellistä livahti ohi, yli hilseen. Esimerkiksi pidin Vekaa koko ajan miehenä! Ehkä se oli tarkoituskin? Oliko? En kuitenkaan aio lukea Kivitaskua toiseen kertaan.

Toin Kivitaskun mökiltä kotiin odottamaan ja avasin uudestaan Helmikuun alussa: pakkohan tuo oli ponnistella loppuun! Tässä välissä olin lukenut lukuisia muita teoksia ja keskittynyt omaan kirjoittamiseeni. Viimeksi mainittuun menee luonnollisesti enemmän aikaa kuin lukemiseen.

Ilahduin positiivisesti. Kerronnan rytmi muuttui Saimaan kanavan räjähdysonnettomuuden jälkeen ja jatkui sisällökkäänä aivan  paksun teoksen loppuun asti. Ei vaatinut suurempia ponnisteluita. Vain masentava Veka aina välissä sekoili tietämättä mitä oikein elämältä halusi. Mutta nekin jaksot antoivat jotakin lukijalle.

Teos hyppii 1800-luvun ja nykyajan, kevään 2012 välillä. Aivan alun rytinässä kerrotaan Helenan elämän rajusta käänteestä 1950-luvulla ja tarinan lopussa viivytään jonkin verran 1900-luvun alussa.

Teoksessa on kaksi minä-muotoista, "first person" preesens-kertojaa, nykyaikaan sijoittuva Veka ja tämän esivanhempi, Albert. Viimeksi mainittu on tarinan keskeinen, useimmiten objektiivinen tarkkailija, havainnoija, nuoruudessaan itse venäläinen kirjailija, silloin vielä nimellä Sergei. Poikkeuksina Helena-osuudet alussa ja lopussa, joissa on erillinen "third-person" kertoja. Aivan muutamissa paikoissa maailmaa katsellaan Katinkan silmin, aivan liian vähän ja lyhyesti!

Väkisinkin saattaa pohtimaan modernin "first-person" ja klassisen "third-person" kerrontojen eroja, etuja ja puutteita. Minä olen klassisen ratkaisun kannattaja, niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Moderni kerronta on kuin kamera, joka katsoo maailmaa, suuntaa katseensa ja kertoo mitä näkee, mitä tuntee. Se ei näe muiden henkilöiden päiden sisään kuin subjektiivisen arvailun kautta. Kerronta ei tiedä sitä, mitä kertova henkilö, tavallisesti päähenkilö, itse ei tiedä. Lopputulos on usein hämärä, impressionistinen, mutta selvästi siihen pyritäänkin. Lukijalta vaaditaan paljon, mielestäni usein liikaa.

Klassinen tarinan "third-person" kertoo usein imperfektissä. Hän tietää kaiken. Hän osaa kertoa objektiivisesti kaikkien hahmojen sieluntiloista. Ymmärrän, että usein tämä kuullostaa teennäiseltä, epäaidolta. Minusta edut voittavat puutteet. Loistavaa kirjallisuutta on kirjoitettu tällä vanhalla tavalla. Edelleen kirjoitetaan!

Kivitaskun merkittävin ansio on historiallisena romaanina, maailman muuttumisen kuvaajana. Samaa kirkonkylää kuvataan nykyhetkessä, 150v aikaisemin ja siinä välissä. Paljon oleskellaan vuoron perään saman mökin seinien sisällä, aikaa lennossa vaihtaen. Luonnonkuvausta mainostetaan muissa arvioinneissa, mutta minusta sitä on lopultakin liian vähän ja se keskittyy kahteen paikkaan, Soutajainvuorelle ja vähemmässä määrin pieneen Mustasaareen. Katinkan yksinäiset retket Pietarin ympäristössä ja Kannaksella olisivat olleet kiinnostavampia kuin Vekan arki, jota seurataan yksityiskohtaisesti lähes päivä kerrallaan.

Minulle jää jälkimaku tarinoista lähinnä sen mukaan, miten olin kiintynyt niiden henkilöhahmoihin, miten masentavaa heistä on erota lopussa. Tässä teoksesta puuttuivat tällaiset henkilöt. No, Albertia oppi arvostamaan, mutta ei häntä ikävä tule. Kaksi kiinnostavinta henkilöä, joiden pään sisään ei valitettavasti syvälle päässyt, olivat tietäjä-parantaja Maaria ja tämän tytär Katinka. Molemmista jäi lukijalle lähinnä surullinen jälkimaku. En oikein pitänyt tarinasta heidän osiltaan. Näiltä hahmoilta puuttui onni, kohokohdat. Olihan Katinkalla tietenkin surrealistinen huippuhetkensä Pietarissa. Mutta ei ihminen elämältään sellaista halua? Kyllä, teoksen kauneimmat, liikuttavimmat osat kertoivat näistä kahdesta naisesta! Oli kyynel poskella lukiessani.

Monipuolinen, paljon erilaista sisältöä ja ajatuksia tarjoava historiallinen sukuromaani. Mutta pidin enemmän Kultarinnasta.