maanantai 24. heinäkuuta 2017

Tavallinen, tärkeä päivä

Tärkeä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Kaksi tärkeää juttua tapahtui! Kesä on alkanut tuntua lämpötilansa suhteen vihdoin sovinnaiselta kesältä. Koko kesä on saaristossa ollut ihan hyvää kesää, hieman viileää, mutta ei mitenkään erityisen kylmää. Saaristossa on yleensä kuivaa, poutaa, vaikka sisämaan yläpuolella näkyy sadekuuroja, niin tänäänkin.

Se ihan ensimmäinen tärkeä juttu oli, että sain ensimmäistä kertaa reippaasti yli kolme vuotta työn alla olleen ”Granskär saagan” loppuun asti kirjoitettua, epilogin viimeisenkin lauseen. Teoksessa on nyt 553 tekstisivua. Minä olettaisin, että niitä tulee jatkohionnassa hieman lisää, kokemukseen perustuen, ellei joku ystävällinen asiantuntija sitten vaadi poistamaan jotakin asiatonta. Olen oikolukenut ja editoinut romaania nyt viikon ajan ja viihtynyt sen parissa.

Se toinen tärkeä juttu oli, että kävin Saran kanssa melomassa. Saran mummin punainen, muovinen retkikajakki oli Saralle uusi kokemus, jännittävämpi, mutta ehdottomasti nautittavampi melottava kuin pieni, leveä ”SitOnTop”, jolla hän meloi jo pari kesää sitten. Merikajakiksi mummin kajakkia ei oikein voi kutsua, mutta kauniin muotoinen ja hyvin käyttäytyvä retkikajakki se todella on.

Voi että, se aluksi jännitti, mutta ei saa mitään uutta, jos ei voita itseään. Minä näytin, miten kajakkiin noustaan, ilman ettei samalla kaaduta. Tärkeintä on ottaa kajakista kiinni symmetrisesti. Jos nojaa vain toiseen laitaan, samalla kuin astuu sisään, nurinhan se kaatuu. Kun on pitkät kädet, voi tarttua istuma-aukon molemmista laidoista, mutta Saran pienillä käsillä oli paras tarttua aukon etureunasta, symmetrisen käsien asennon muistaen. Minä itse nojaan toisella etureunaan ja toisella pohjasta tukea ottavaan melaan, mutta pienen tytön oli helpointa selviytyä kyytiin ilman melaa.

Seuraava vaikea vaihe oli aukkopeitteen paikalleen laittaminen. Siinä minun tällä kertaa piti auttaa. Seuraavalla kertaa sitten siitäkin voi huolehtia itse. Selitin myös, mistä kahvasta vedetään, jos jostakin kummallisesta syystä sattuu kaatumaan. Lopuksi minä ojensin melan, joka jo SitOnTopista olikin tuttu kapine. Minä tyrkkäsin matalassa vedessä pohjaa hipovan kajakin takaperin hieman irti rannasta ja pyysin Saraa odottamaan minua, eikä lähtemään yksin mihinkään.

Pienen hetken kuluttua me rinnakkain meloimme hyvin rauhallisesti saaren pohjoispuoliseen, tähän aikaan kesästä vilkasliikenteiseen salmeen, jossa onneksi on nopeusrajoitus.

”Mitäpä jos ojentaisit kätesi ihan suoriksi aina, silloin kun viet melan lavan eteen! Katson tällä lailla. Sylistä melonta on väsyttävää ja tehotonta!”
”Ai näinkö?”
”Suunnilleen noin, mutta kierrä vielä vartaloa samalla, kun vedät lapaa.”
”Pöö! Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Sujuu se näinkin.”
”Huomaat kyllä vähitellen itse, että melonta on kevyempää, jos kuuntelet miten minä neuvon. Sait hyvin kevyen hiilikuitumelan. Nyt on tärkeää, että jaat ponnistelun mahdollisimman monille lihaksille, erityisesti niille vahvimmille. Vartaloa kiertävät lihakset ovat hyvin vahvoja. Jotkut jankuttavat, että pitää myös käyttää reisiä, ponnistaa jaloilla kiertäessään, mutta minä itse en sellaista harrasta. Saat kokeilla jos huvittaa.”
”En edes yritä! Ojentamisessa ja kiertämisessä on aivan tarpeeksi.”
”Niin on. Muuten näyttää hyvältä, mutta sinun ei tarvitse seurata katseella vedessä kulkevaa lapaa. Sellainen vaikeuttaa tasapainoa. Katso suoraan eteen, niin horjut vähemmän. Jeps, katoppa! Nyt tulee venekin vastaan.”
”Mitä me nyt tehdään?”
”Ei niin mitään hätää. Mennään varovasti vielä enemmän sivuun, mutta ei kolhita melaa kivikkoon. Sitten kun vene on mennyt ohi, käännetään hieman keulaa kohti sen tekemiä aaltoja.”

Vene tuli ja meni. Pieni alumiinivene, jossa istui kaksi äijää ilman mitään veneilyliivejä.

”Jee! Sehän oli ihan helppoa läpäistä nuo aallot keula edellä. Ei juuri yhtään keikuttanut!”
”Siinä näet. Ei veneet ole mikään ongelma, yleensä. Pahempi tilanne on kun kahdesta veneestä tai luonnon aalloista tulee yhdessä korkeampaa ristiaallokkoa.”
”Ei kai nyt tule sellaista?”
”Ei. Salmi on kohta ohi ja me käännymme vasemmalle.”
”Siis tuon saaren rantaa pitkin? Mikä sen nimi on?”
”Muistaakseni Flakaholm tai jotakin sellaista.”
”Siellä on kovin synkän näköistä metsää!”
”Jeps. Siellä voi piileskellä valkohäntäkauriita! Seurataan sen rantaa. Mutta tuskin ne näyttäytyvät, vaikka niitä olisikin.”
”Harmi.”

Melottiin noin sata metriä melko tyynessä vedessä, pienen saaren katveessa, ihme kyllä mitään puhumatta.

”No niin. Sitten me käännymme oikealle.”
”Me ylitämme tästä tuon toisen saaren rantaan, niinkö?”
”Niin tehdään. Ja sen jälkeen seurataan siellä vasemmalle.”
”Tuo ei ole ihan niin metsäinen saari. Siellä on kallioista. Mikä sen nimi on?”
”No se on Lilla Hankelö.”
”Hei! Nyt minä muistan! Tuolla on se simpukkaranta!”
”Siellä se on. Mutta juuri tästä kohtaa keväällä, kun olin ekaa kertaa melomassa, iso hirvi nousi uimasta rantaan. Tuonne se hävisi puiden taakse.”
”Voi kun taas nähtäisiin jotakin jännää! Mennäänkö poimimaan simpukan kuoria?”
”Jos nyt ei mentäisi. Meitä odotetaan mökillä. Pelkäävät sinun puolestasi.”
”Ihan turhaan. Tämä on helppoa ja kajakki kulkee hyvin kevyesti.”

Melonta jatkui pienin puhein noin 300m matkan Hankelön edustalle asti...

”Shh! Lopeta melominen! Hiljaa! Tuolla seisoo kuusien alla ainakin pari kaurista!”
”Ooh! Ihanaa!” Bambeja!”
”Joo. Noi pienemmät kauriit on juuri siellä, mistä keväällä se iso hirvi tuli ja tuosta lähti uimaan. Minä oli tuolla vasemmalla ja lähdin seuraamaan sitä. Se vain vilkuili minua uidessaan, mutta koko ajan tiesi mihin oli matkalla eikä antanut minun häiritä.”
”Menikö se kovaa?”
”Ei oikeastaan. Kauriin minä olen nähnyt uivan paljon kovempaa.”
”Se vaan ei pelännyt sinua.”
”Ei tuntunut yhtään pelkäävän. Mutta nyt me käännymme taas vasemmalle. Lähdemme kohti mummin mökkiä. Sitten vain seuraamme tuota rantaa, mutta ei ihan läheltä, koska noilla mökeillä on ihmisiä. Pitää olla kohtelias.”
”Joo. Tuolla on joku leikkaamassa trimmerillä ruohoa.”
”No, onko melonta pelottavaa ja raskasta?”
”Öö, aluksi se oli pikkuisen. Kajakki vähän heilui. Nyt se ei enää heilu yhtään ylimääräistä.”
”Katsos, kun motoriikka oppii aika vauhdilla mukautumaan tällaiseen. Kajakista tulee kuin oman kropan jatke.”
”Mutta jonkin verran alkaa väsyttää.”
”Juuri sen vuoksi me nyt olemme melomassa takaisin. Ei ensimmäisellä kerralla yritetä liikaa.”
”Joo, kyllä minä jaksan hyvin perille, jos ei mennä kovaa.”
”Voidaan ihan hyvin hidastaa, jos niin haluat.”

Oikealle ilmestyi metsäinen Flakaholm. Vasemmalla kohosivat Själön rantakalliot. Mökeillä näkyi ihmisiä. Kahden saaren välissä puhalsi hyvin kevyt vastatuuli, luoteesta. Taivas oli pilvessä, mutta oli pehmeän lämmin kesäinen iltapäivä. Pohjoisella taivaalla oli tummempia pilviä. Jossakin Lohjalla satoi.

Seitsemän minuutin kuluttua me palasimme matalaan, hieman kaislikkoiseen mökkirantaan. Olin päivällä niittänyt siitä kaisloja, järviruokoja, joita kellui yhä vedessä. Mummi katseli kuistilta, miten Sara lasketteli kajakilla rantaveteen.

Kajakista nouseminen oli vielä vaikeampaa kuin siihen nouseminen. Oppimista riitti yhdeksi kertaa. Minä autoin Saran istuimelta ylös seisomaan rantaveteen.

”Koska sinä tulet taas mukaan? Voisimme vaikka kiertää saaren.”
”En kyllä rupea sellaista. Mutta toisessa suunnassa me voisimme joskus käydä katselemassa. Jopa sielläkin olisi kauriita!”
”No, ainakin siellä Bastön rannassa on usein niitä lampaita.”
 ”Joo. Sinne sitten!”

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti