Tavallinen, tärkeä päivä

Tärkeä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Kaksi tärkeää juttua tapahtui! Kesä on alkanut tuntua lämpötilansa suhteen vihdoin sovinnaiselta kesältä. Koko kesä on saaristossa ollut ihan hyvää kesää, hieman viileää, mutta ei mitenkään erityisen kylmää. Saaristossa on yleensä kuivaa, poutaa, vaikka sisämaan yläpuolella näkyy sadekuuroja, niin tänäänkin.

Se ihan ensimmäinen tärkeä juttu oli, että sain ensimmäistä kertaa reippaasti yli kolme vuotta työn alla olleen ”Granskär saagan” loppuun asti kirjoitettua, epilogin viimeisenkin lauseen. Teoksessa on nyt 553 tekstisivua. Minä olettaisin, että niitä tulee jatkohionnassa hieman lisää, kokemukseen perustuen, ellei joku ystävällinen asiantuntija sitten vaadi poistamaan jotakin asiatonta. Olen oikolukenut ja editoinut romaania nyt viikon ajan ja viihtynyt sen parissa.

Se toinen tärkeä juttu oli, että kävin Saran kanssa melomassa. Saran mummin punainen, muovinen retkikajakki oli Saralle uusi kokemus, jännittävämpi, mutta ehdottomasti nautittavampi melottava kuin pieni, leveä ”SitOnTop”, jolla hän meloi jo pari kesää sitten. Merikajakiksi mummin kajakkia ei oikein voi kutsua, mutta kauniin muotoinen ja hyvin käyttäytyvä retkikajakki se todella on.

Voi että, se aluksi jännitti, mutta ei saa mitään uutta, jos ei voita itseään. Minä näytin, miten kajakkiin noustaan, ilman ettei samalla kaaduta. Tärkeintä on ottaa kajakista kiinni symmetrisesti. Jos nojaa vain toiseen laitaan, samalla kuin astuu sisään, nurinhan se kaatuu. Kun on pitkät kädet, voi tarttua istuma-aukon molemmista laidoista, mutta Saran pienillä käsillä oli paras tarttua aukon etureunasta, symmetrisen käsien asennon muistaen. Minä itse nojaan toisella etureunaan ja toisella pohjasta tukea ottavaan melaan, mutta pienen tytön oli helpointa selviytyä kyytiin ilman melaa.

Seuraava vaikea vaihe oli aukkopeitteen paikalleen laittaminen. Siinä minun tällä kertaa piti auttaa. Seuraavalla kertaa sitten siitäkin voi huolehtia itse. Selitin myös, mistä kahvasta vedetään, jos jostakin kummallisesta syystä sattuu kaatumaan. Lopuksi minä ojensin melan, joka jo SitOnTopista olikin tuttu kapine. Minä tyrkkäsin matalassa vedessä pohjaa hipovan kajakin takaperin hieman irti rannasta ja pyysin Saraa odottamaan minua, eikä lähtemään yksin mihinkään.

Pienen hetken kuluttua me rinnakkain meloimme hyvin rauhallisesti saaren pohjoispuoliseen, tähän aikaan kesästä vilkasliikenteiseen salmeen, jossa onneksi on nopeusrajoitus.

”Mitäpä jos ojentaisit kätesi ihan suoriksi aina, silloin kun viet melan lavan eteen! Katson tällä lailla. Sylistä melonta on väsyttävää ja tehotonta!”
”Ai näinkö?”
”Suunnilleen noin, mutta kierrä vielä vartaloa samalla, kun vedät lapaa.”
”Pöö! Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Sujuu se näinkin.”
”Huomaat kyllä vähitellen itse, että melonta on kevyempää, jos kuuntelet miten minä neuvon. Sait hyvin kevyen hiilikuitumelan. Nyt on tärkeää, että jaat ponnistelun mahdollisimman monille lihaksille, erityisesti niille vahvimmille. Vartaloa kiertävät lihakset ovat hyvin vahvoja. Jotkut jankuttavat, että pitää myös käyttää reisiä, ponnistaa jaloilla kiertäessään, mutta minä itse en sellaista harrasta. Saat kokeilla jos huvittaa.”
”En edes yritä! Ojentamisessa ja kiertämisessä on aivan tarpeeksi.”
”Niin on. Muuten näyttää hyvältä, mutta sinun ei tarvitse seurata katseella vedessä kulkevaa lapaa. Sellainen vaikeuttaa tasapainoa. Katso suoraan eteen, niin horjut vähemmän. Jeps, katoppa! Nyt tulee venekin vastaan.”
”Mitä me nyt tehdään?”
”Ei niin mitään hätää. Mennään varovasti vielä enemmän sivuun, mutta ei kolhita melaa kivikkoon. Sitten kun vene on mennyt ohi, käännetään hieman keulaa kohti sen tekemiä aaltoja.”

Vene tuli ja meni. Pieni alumiinivene, jossa istui kaksi äijää ilman mitään veneilyliivejä.

”Jee! Sehän oli ihan helppoa läpäistä nuo aallot keula edellä. Ei juuri yhtään keikuttanut!”
”Siinä näet. Ei veneet ole mikään ongelma, yleensä. Pahempi tilanne on kun kahdesta veneestä tai luonnon aalloista tulee yhdessä korkeampaa ristiaallokkoa.”
”Ei kai nyt tule sellaista?”
”Ei. Salmi on kohta ohi ja me käännymme vasemmalle.”
”Siis tuon saaren rantaa pitkin? Mikä sen nimi on?”
”Muistaakseni Flakaholm tai jotakin sellaista.”
”Siellä on kovin synkän näköistä metsää!”
”Jeps. Siellä voi piileskellä valkohäntäkauriita! Seurataan sen rantaa. Mutta tuskin ne näyttäytyvät, vaikka niitä olisikin.”
”Harmi.”

Melottiin noin sata metriä melko tyynessä vedessä, pienen saaren katveessa, ihme kyllä mitään puhumatta.

”No niin. Sitten me käännymme oikealle.”
”Me ylitämme tästä tuon toisen saaren rantaan, niinkö?”
”Niin tehdään. Ja sen jälkeen seurataan siellä vasemmalle.”
”Tuo ei ole ihan niin metsäinen saari. Siellä on kallioista. Mikä sen nimi on?”
”No se on Lilla Hankelö.”
”Hei! Nyt minä muistan! Tuolla on se simpukkaranta!”
”Siellä se on. Mutta juuri tästä kohtaa keväällä, kun olin ekaa kertaa melomassa, iso hirvi nousi uimasta rantaan. Tuonne se hävisi puiden taakse.”
”Voi kun taas nähtäisiin jotakin jännää! Mennäänkö poimimaan simpukan kuoria?”
”Jos nyt ei mentäisi. Meitä odotetaan mökillä. Pelkäävät sinun puolestasi.”
”Ihan turhaan. Tämä on helppoa ja kajakki kulkee hyvin kevyesti.”

Melonta jatkui pienin puhein noin 300m matkan Hankelön edustalle asti...

”Shh! Lopeta melominen! Hiljaa! Tuolla seisoo kuusien alla ainakin pari kaurista!”
”Ooh! Ihanaa!” Bambeja!”
”Joo. Noi pienemmät kauriit on juuri siellä, mistä keväällä se iso hirvi tuli ja tuosta lähti uimaan. Minä oli tuolla vasemmalla ja lähdin seuraamaan sitä. Se vain vilkuili minua uidessaan, mutta koko ajan tiesi mihin oli matkalla eikä antanut minun häiritä.”
”Menikö se kovaa?”
”Ei oikeastaan. Kauriin minä olen nähnyt uivan paljon kovempaa.”
”Se vaan ei pelännyt sinua.”
”Ei tuntunut yhtään pelkäävän. Mutta nyt me käännymme taas vasemmalle. Lähdemme kohti mummin mökkiä. Sitten vain seuraamme tuota rantaa, mutta ei ihan läheltä, koska noilla mökeillä on ihmisiä. Pitää olla kohtelias.”
”Joo. Tuolla on joku leikkaamassa trimmerillä ruohoa.”
”No, onko melonta pelottavaa ja raskasta?”
”Öö, aluksi se oli pikkuisen. Kajakki vähän heilui. Nyt se ei enää heilu yhtään ylimääräistä.”
”Katsos, kun motoriikka oppii aika vauhdilla mukautumaan tällaiseen. Kajakista tulee kuin oman kropan jatke.”
”Mutta jonkin verran alkaa väsyttää.”
”Juuri sen vuoksi me nyt olemme melomassa takaisin. Ei ensimmäisellä kerralla yritetä liikaa.”
”Joo, kyllä minä jaksan hyvin perille, jos ei mennä kovaa.”
”Voidaan ihan hyvin hidastaa, jos niin haluat.”

Oikealle ilmestyi metsäinen Flakaholm. Vasemmalla kohosivat Själön rantakalliot. Mökeillä näkyi ihmisiä. Kahden saaren välissä puhalsi hyvin kevyt vastatuuli, luoteesta. Taivas oli pilvessä, mutta oli pehmeän lämmin kesäinen iltapäivä. Pohjoisella taivaalla oli tummempia pilviä. Jossakin Lohjalla satoi.

Seitsemän minuutin kuluttua me palasimme matalaan, hieman kaislikkoiseen mökkirantaan. Olin päivällä niittänyt siitä kaisloja, järviruokoja, joita kellui yhä vedessä. Mummi katseli kuistilta, miten Sara lasketteli kajakilla rantaveteen.

Kajakista nouseminen oli vielä vaikeampaa kuin siihen nouseminen. Oppimista riitti yhdeksi kertaa. Minä autoin Saran istuimelta ylös seisomaan rantaveteen.

”Koska sinä tulet taas mukaan? Voisimme vaikka kiertää saaren.”
”En kyllä rupea sellaista. Mutta toisessa suunnassa me voisimme joskus käydä katselemassa. Jopa sielläkin olisi kauriita!”
”No, ainakin siellä Bastön rannassa on usein niitä lampaita.”
 ”Joo. Sinne sitten!”

Hämeen kuningas harhailemassa.

Milja Ketomäen "Hämeen Uro", josta aikaisemmin kerroin, on viihdyttävä historiallinen romaani sijoittuen todella kiinnostavaan aikaan. Sen jatkotarina, "Kadonnut kuningas", on mielestäni vieläkin kiinnostavampi, monella tapaa.

Ensimmäinen kirja kertoo pääjuonenaan, miten Urosta tuli kuningas ja miten hän vapautti Hämeen ja Suomen (siis Varsinais-Suomen) kveeneistä. Sivujuonina olivat nuoren kuninkaan ongelmat naisten kanssa, kuinkas muuten! Molemmat kirjat ovat jollakin tapaa kasvutarinoita, toinen vielä enemmän. Mutta mielestäni Uro ei kovin paljon ota kaikessa opikseen, vaan on todella jääräpäinen hämäläisjuntti, kaukana mistään intellektuellista, joita kuitenkin ihan varmasti oli myös 700-luvulla.

Tarina alkaa episodista, jossa Uro oli jollakin tapaa uransa huipulla, myös vihollistensa vilpittömästi kunnioittama. "Broovallan taistelu" oli hyvin omituinen tapaus. Minun on todella vaikea uskoa, että kaikki oikeasti tapahtui noin ritarillisesti, lähes sivistyneitä, ennalta sovittuja sääntöjä noudattaen. Etenkin taistelun jälkiselvittelyt tuntuivat koomisilta. Mutta mikäpä minä olen sanomaan. Uro selvisi kaikesta käsittämättömän, uskomattoman hienosti ja hänen maineensa levisi tuhansien kilometrien alueelle. En ole kertonut liikaa, pilannut lukuelämystä.

Tarinan rytmi ja henki vaihtuu alkuirroittelun jälkeen hyvin erilaiseksi. Rapolassa, omiensa parissa, Urolla on paljon vaikeampaa kuin vihollisten keskellä. Sattuu ja tapahtuu. Minä nautin näistä rytminvaihdoksista. Mutta pian Uro lähtee toteuttamaan jo edellisessä kirjassa lupaamansa retkeä Aldeig-kauppiaan ja isänsä kanssa Olhavanjoelle, perustamaan Aldeigille kauppa-asemaa, vaurauden lähdettä, Laatokanlinnaa ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Laatokanlinna). Pari sataa vuotta myöhemmin samaa jokea 170km yläjuoksuun syntyi tunnetumpi kaupunki, Novgorod.


Tällä reissulla kauppa-asema syntyy, Aldeig on tyytyväinen, mutta kaikki muu, aivan kaikki muu menee sitten pieleen. Uro tekee harkitsemattomuuksia, hölmöilee oikein viimeisen päälle. Seurauksena kuningas katoaa, putoaa aivan pohjalle. Asetelma on ehkä kliseinen, mutta silti herkullinen. Uro on "militantti broileri", kasvatettu sotilaaksi, tappokoneeksi ja johtajaksi. Moneen kertaan aikaiseminkin hän on tarinan aikana surrut sitä, että hän ei oikeasti osaa mitään muuta kuin taistella, ja ehkä myös puhua, kaiken muun hän on aina saanut valmiina.

Ja niin tämän tarinan kantava ajatus on luonnollisesti, että kuningas putoaa aivan pohjalle, joutuu lapioimaan konkreettisesti paskaa ja taistelemaan henkiin jäämisestään, aluksi ilman miekkaa. Tarina on tietysti nousujohteinen. Pohjalta noustaan vähän kerrallaan, hyvin hitaasti, harharetket kestävät kolme vuotta. Kostoa himoiten Uro vähitellen lähtee kohti kotia, Hämettä, mutta on täydellisen eksyksissä, epäilee välillä olevansa maailman äärimmäisillä rajoilla. Uralin länsi- ja eteläpuoliset joet ja tasangot ovat melkoinen sokkelo. Missä on Volga???

Uron nousu alkaa luonnollisesti hänen ydinosaamisensa, ylivertaisten taistelutaitojen kautta, mutta ne eivät riitä mihinkään. Niiden avulla ei jää vielä henkiin. Tarvitaan paljon, paljon muuta osaamista. Kliseisesti sankari pelastaa avukseen myös kaukana tapaamansa "prinsessan" yhtä pahasta ellei pahemmasta asemasta. Tämä on ihan OK. Kuten Uro myöhemmin muistelee, kaikki pako orjuudesta sujui oudon helposti. Lukijakin pelkäsi prosessia vaikeammaksi. Mutta tästä todelliset vaikeudet vasta alkavat.

Urolla on lisäksi todellinen ongelma korviensa välissä, siltä osin minä olen hieman pettynyt. Hän ei kasva asennevammastaan ulos tässäkään kirjassa. Koko tarinan lopulla hän perustelee asenneittaan naisiin, vertaa sitä skandinaavien, daanien ja svealaisten oleellisesti erilaisiin asenteisiin, inhottavasti kovin samalla tavalla kuin tämän päivän musliimit. Hän väittää kunnioittavansa suuresti naisia, he ovat hänen suurin aarteensa, siis omaisuutensa. Niin tekevät musliimitkin. Mutta heidän laillaan Urokin kauhistuu ajatuksesta, että naisilla olisi samat oikeudet kuin hänellä. Skandinaavit olivat henkisesti edellä, kirjan Häme on junttilan perseenreikä asenteiltaan. Uro imi kaikenlaista sivistystä daani-ystäviltään, mutta ei asennetta naisten suhteen. Edes harharetkien katkerat opetukset eivät asenteita muuta. Uskomaton juntti!

Minä asetan kyseenalaiseksi romaanin historiankäsityksen oikeuden tässä suhteessa. Minä oletan, että koko Fennosskandinaaviassa oli 1300v sitten melko lailla yhtenäiskulttuuri. Itämeri ei erottanut vaan yhdisti. Minä oletan, että Kalevalan kertomukset vahvasta Pohjan Akasta perustuvat todellisuuteen. Myös täällä meillä päin oli voimakkaita naisia, emäntiä, jotka edustivat kyseenalaistamatonta ylintä valtaa. Oletan, että vasta kristinusko toi mukanaan välimerellisen ja Lähi-Idän kulttuurin mukaisen sukupuolten patriarkaalisen epätasa-arvon. Sellainen ei alkuaan ollenkaan kuulunut tänne! Täällä, missä elämä on luonnon olosuhteiden mukaan kovempaa, kaikkien oli puhallettava yhteen hiileen, naiset tasa-arvoisina miesten rinnalla. Uron fiktiivifisessä maailmassa näin oli vain puolittain. Uro vaati naisilta alisteisuutta, hänen hyvän tahtonsa varassa elämistä. Tasapuolisuus parisuhde-elämässä oli Urolle täysin mahdotonta hyväksyä.

"Kadonnut kuningas"- tarina on parhaimmillaan Uron ja kauniin, viisaan, sitkeän, tuhattaiturin soturikuningattaren, Sholpanin pitkän erämaavaelluksen kuvauksessa. Siinä on paljon kaunista, herkkää. Uron ratkaisu naisen suhteen on jälleen käsittämätön, mikä juntti! Vaikka hän kaipaa omaan kotiinsa, olisi hänen ehdottomasti pitänyt saattaa rakas naisensa turvallisesti tämän kotiin ja taata, että nainen saa oikeutta. Mutta eihän meidän itseään täynnä oleva Uro...

Toinen hieno osuus on Uron viettämä aika marien luona. Olen pitkään pitänyt mareista. Kirja kuvaa tämän ajanjakson herkästi, kertoo marien kulttuurista, kotiseudusta ja sisältää kauniin, ehkä hieman epärealistisen loppuratkaisun.

Koko tarinan varsinainen loppu ei ole yhtä hieno, lukija odottaa hieman muuta, loppua edeltävää kohokohtaa. Se jää hieman puuttumaan. Silti kaikki on täysin luettavaa. Parasta ovat pitkät, analyyttiset keskustelut. Uro väittää olevansa eri mies kuin muutama vuosi aikaisemmin, mutta siitä on vähän näyttöä, korkeintaan sotaväsymys.

Kirjan kantavinta sisältöä ovat sen sen keskivaiheet, noin puolet yli 400-sivuisen kirjan pituudesta. Proosan lisäksi mukana on upeita runoja, loitsuja, lauluja, myös hauskoja, härskejä sellaisia. Erotiikkaa on selvästi enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ehkä liikaa, makuasia. Kielellinen asu, ilmaisun elävyys, herkkyys, on mielestäni noussut ainakin yhden tason ensimmäistä kirjasta. Muun muassa tällaisista asioista nautiskelu vei minulla lukemisessa aikaa. Todella hyvää kirjaa en osaa syöksyä läpi. Se jotenkin menisi hukkaan.