Suomen historiassa jotenkin, minun mielestäni omituisesti, katsotaan Suomen alueen keskiajan alkavan ja rautakauden loppuvan niihin aikoihin, kun ruotsalaiset valloittajat ottivat hallintaansa Lounais-Suomen ja alkoivat merkitä muistiin omaa, virallista historiaansa, koskien näitä alueita.
Väitetään tapahtuneen jonkinlainen "Ensimmäinen ristiretki", mutta sen todellisesta tapahtumien kulusta ei ole vakuuttavia todisteita. Ilmeisesti jo ainakin pari sataa vuotta aikaisemmin kristinusko oli saapunut alueelle, mutta kirkko ei ollut saavuttanut mitään valtaa ennen Piispa Henrikin aikoja. Uuden tulkinnan mukaan Lallin surmaama kirkonmies ei ollut piispa Henrik, vaan joku pappi tai munkki Heinrich, "Heinäriikki". Mahdollisesti jopa piispa Henrik ja kuningas Erik Pyhä olivat yksi ja sama henkilö, jolle legenda antoi kaksi eri roolia. Tiedä häntä sitten.
Paula Havasten "Tuulen vihat" kertoo oman versionsa tapahtumien kulusta lähinnä Lallin eli Larrin emännän Kerten näkökulmasta. Kun aloitin lukemaan romaania, huomasin itse vasta verraten myöhään, että Kertte olikin "Piispa Henrikin legendan" Kerttu.
Minusta oikeastaan on teokselle tarpeeton taakka, että yritetään sijoittaa se hämärien, puolihistoriallisten tapahtumien kuvaukseksi. Itse traaginen tapahtumien kulku sijoittuu melkein kirjan viimeisille sivuille, mutta se varjostaa koko hienon teoksen jälkimmäistä puoliskoa, koska lukija "tietää liikaa". Kertoja pudottelee jatkuvia vihjailuja tulevasta, pahoja enteitä, unia, petaa kaiken valmiiksi. Sitten Heinäriikki vain pahaa aavistamatta sattuu tulemaan väärään tupaan väärään aikaan, eivätkä tämän miehet osaa oikein käyttäytyä. No, en kerro liikaa. Tämän kaiken jokainen lukija tietää etukäteen. Luonnollisesti Paula Havaste ymmärtää kaikkia, kukaan ei ole hirveä, julma rikollinen, kaikki on vain huonoa tuuria, pahaa karmaa.
Romaani on korkealla ammattitaidolla toteutettu kuvaus 1100-luvun Suomesta. Ei tarvitse saivarrella, että mitään Suomea ei ollut tuolloin olemassakaan. Itse asiassa ei ollut mitään Ruotsiakaan nykyisessä mielessä. Ammattitaito vie minulta halun yrittää itse kirjoittaa sellaista historiallista romaania, jossa lukija tämän kirjan mukana todella tuntee sukeltavansa aitoon keskiaikaan kaikkine savupirttien silmiä kirveltävine nokineen ja monimuotoisine hajuineen.
Suomenuskon maailmankuva on hyvin merkittävässä osassa, henkineen, loitsuineen, ennusmerkkeineen, uskomuksineen... Jos näistä asioista on kiinnostunut, tämä kirja on herkkua. Pienen, muihin taloihin verrattuna vauraan torpan elämää kaikkine ongelmineen kuvataan perusteellisesti, sairaskertomuksia joskus hieman pitkäpiimäisestikin.
Minun on nyt pakko verrata tarinaa Pietolan tyttöjen elämään 1800-luvulla (kts. aikaisempi bloggaus). Jotenkin hämmästyttävän vähän oli 700:n vuoden aikana muuttunut. Kerten maailmasta jos joku tekisi aikahypyn Pietolan tyttöjen vieraaksi, ei hän paljoa ihmettelisi: uuniin oli tullut savupiippu, karja oli viety tuvasta omaan navettaansa, pieniin ikkunoihin oli tullut lasit. Metsämiehet olivat saaneet ruutiaseet. Siinä kai tärkeimmät, melko helposti sulatettavia asioita. Loitsuja osattiin sivukylillä edelleen autonomisen ajan Suomessa.
Teoksen alkupuoli on paikoin hieman pitkästyttävää, jos tarpeeksi ei ole kiinnostunut pienistä yksityiskohdista. Kirjan herkullisimmat jaksot ovat keskivaiheilla, kun aikuiseksi naiseksi kypsynyt, neuvokas Kertte ottaa itselleen lopullisesti talon emännyyden, ohjat käsiinsä. Näitä vaiheita lukee hymyillen. Kirjan loppupuolen tapahtumat ovat ristiriitaisia, paikoin vaikea ymmärtää Kerten mielen maisemien ailahteluita. No, enhän minä todella naisia muutenkaan voi oikeasti ymmärtää. Loppuratkaisu on hieman kömpelö, epäuskottava. Tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, jolla ilmeisesti ei ole taakkanaan liikaa "historiallisia faktoja".
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti