torstai 21. joulukuuta 2017

"Murakamin koskettavin romaani" vain kliseisyyden kaunein kukkanen?

Pitkästä aikaa kirjoitan kirja-arvion: "Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen", Murakamin melko varhaista tuotantoa. Ei paksu, 230 sivua.

Tätä voisi pitää kehitysromaanina, alkaahan se siitä, kuinka päähenkilö 12v ikäisenä poikana koki mielestäni kirjan kauneimmin kuvatun jakson, lämpimän, epäseksuaalisen suhteen ikäiseensä tyttöön. Se nosti hymyn huulille. Mikään tämän jälkeen ei enää nostanutkaan. Kirjan lopussa Hajime on jotakin 36v.

Tarina kertoo ensinnäkin päähenkilön, Hajimen suhteista eri naisiin, kaikki enemmän tai vähemmän surullisia, mutta eri syistä. Murakami on japanilainen. Siten voisi kuvitella, että teos havainnollistaisi sisällöllään Buddhan Neljää Jaloa Totuutta. En tiedä onko se tietoinen tavoite, luulen, että ei ole. Sen tehtävän tarina kyllä suorittaa.

Hajimen, kuten ilmeisesti jokaisen hänen elämänsä naisenkin ongelma, jota nämä selvästikään eivät ymmärrä, on buddhalaisittain dukkha, kärsimys, jonka aiheuttaa taṇhā, eli takertuminen. Kirjan henkilöt takertuvat järkyttävän, tuhoisan voimakkaasti toisiin, vastakkaisen sukupuolen ihmisiin. Ongelma on, että länsimaisessa viihdefiktiossa tätä ihannoidaan, se on niin kaunista. Se on ikuista, sammumatonta, aitoa rakkautta!? Minä en ole aivan varma, ihannoiko Murakami tällaista. Ainakin hän havainnollisesti osoittaa sen tuhoisuuden ja järjettömyyden. Niin tietysti osoittavat tuhannet viihdelyriikatkin, mutta samalla sitä ihannoiden.

Mikähän minussa on vikana, koska en osaa nimittää tarinaa koskettavaksi, ellei koskettavuudella tarkoiteta juuri lukijaa keskeytymättä piinaavaa tuskallisuutta. Lukija tajuaa, että Hajime, Shimamoto, pahiten Izumi ja lopussa selviää, että myös järkevimmältä kuulostava Yukiko,  elävät jokainen takertumisen harhan piinaavassa vallassa.

Minusta suuri syy kirjan kuvaamaan kärsimykseen on, että sitä ihannoidaan. Se kuvataan jotenkin korkeana henkisyyden laatuna kirjallisuudessa. Ihminen, joka osaa jättää menneen taakseen ja katsoa tulevaisuuteen esitetään jotenkin pinnalliseksi. Buddhan opetuksen mukaan asia on ehdottomasti päin vastoin. Onnellisessa suhteessakin Buddhan opetuksen mukaan rakkauden vaatiminen on dukkhaa, kärsimystä tuottavaa. Läheisriippuvaisuus on sairaus.

Onko laadukkaan kirjallisuuden merkki, että päähenkilöllä ehdottomasti on tällaisia ongelmia, joita ei edes kehdata kutsua persoonallisuushäiriöiksi, mielisairaudesta puhumattakaan, ei edes kehittymättömyydeksi. 

Tietysti voitaisiin olettaa, että sekä Shimato että Izumi olivat aikuisen Hajimen psykoottisia mielikuvitushahmoja. Tämä mahdollisuus kyllä luiskahtaa lukijan mieleen, jopa sitä tukee muutama asia. Mutta minun mielestäni tällainen psykoottisuus ei tekisi juonta nerokkaaksi, mielummin kömpelöksi.

Lopussa voidaan ainoastaan todeta, että ehkä, vain ehkä Hajime on oppinut jotakin. Luulen, että ei. Murakami tietenkin osaa kirjoittaa vivahteikkasti, joskus jopa kauniisti. Hän kirjoittaa musiikista oivaltavasti. Luonnonkuvaus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, vaikka japanilaisuuteen sen ulottuvuuden voisi olettaa kuuluvan. En ole aivan varma pääseekö hän kovin syvälle ihmisen psyykkeen.

Jos ihmissuhteissa laahaaminen kiinnostaa, kirja on ehdottomasti suositeltava. Voisi edellä esitettyyn viitaten väittää, että jopa jollekin lukijalle opettava. Minä en osaisi tällaista tarinaa kirjoittaa.

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Tavallinen, tärkeä päivä

Tärkeä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Kaksi tärkeää juttua tapahtui! Kesä on alkanut tuntua lämpötilansa suhteen vihdoin sovinnaiselta kesältä. Koko kesä on saaristossa ollut ihan hyvää kesää, hieman viileää, mutta ei mitenkään erityisen kylmää. Saaristossa on yleensä kuivaa, poutaa, vaikka sisämaan yläpuolella näkyy sadekuuroja, niin tänäänkin.

Se ihan ensimmäinen tärkeä juttu oli, että sain ensimmäistä kertaa reippaasti yli kolme vuotta työn alla olleen ”Granskär saagan” loppuun asti kirjoitettua, epilogin viimeisenkin lauseen. Teoksessa on nyt 553 tekstisivua. Minä olettaisin, että niitä tulee jatkohionnassa hieman lisää, kokemukseen perustuen, ellei joku ystävällinen asiantuntija sitten vaadi poistamaan jotakin asiatonta. Olen oikolukenut ja editoinut romaania nyt viikon ajan ja viihtynyt sen parissa.

Se toinen tärkeä juttu oli, että kävin Saran kanssa melomassa. Saran mummin punainen, muovinen retkikajakki oli Saralle uusi kokemus, jännittävämpi, mutta ehdottomasti nautittavampi melottava kuin pieni, leveä ”SitOnTop”, jolla hän meloi jo pari kesää sitten. Merikajakiksi mummin kajakkia ei oikein voi kutsua, mutta kauniin muotoinen ja hyvin käyttäytyvä retkikajakki se todella on.

Voi että, se aluksi jännitti, mutta ei saa mitään uutta, jos ei voita itseään. Minä näytin, miten kajakkiin noustaan, ilman ettei samalla kaaduta. Tärkeintä on ottaa kajakista kiinni symmetrisesti. Jos nojaa vain toiseen laitaan, samalla kuin astuu sisään, nurinhan se kaatuu. Kun on pitkät kädet, voi tarttua istuma-aukon molemmista laidoista, mutta Saran pienillä käsillä oli paras tarttua aukon etureunasta, symmetrisen käsien asennon muistaen. Minä itse nojaan toisella etureunaan ja toisella pohjasta tukea ottavaan melaan, mutta pienen tytön oli helpointa selviytyä kyytiin ilman melaa.

Seuraava vaikea vaihe oli aukkopeitteen paikalleen laittaminen. Siinä minun tällä kertaa piti auttaa. Seuraavalla kertaa sitten siitäkin voi huolehtia itse. Selitin myös, mistä kahvasta vedetään, jos jostakin kummallisesta syystä sattuu kaatumaan. Lopuksi minä ojensin melan, joka jo SitOnTopista olikin tuttu kapine. Minä tyrkkäsin matalassa vedessä pohjaa hipovan kajakin takaperin hieman irti rannasta ja pyysin Saraa odottamaan minua, eikä lähtemään yksin mihinkään.

Pienen hetken kuluttua me rinnakkain meloimme hyvin rauhallisesti saaren pohjoispuoliseen, tähän aikaan kesästä vilkasliikenteiseen salmeen, jossa onneksi on nopeusrajoitus.

”Mitäpä jos ojentaisit kätesi ihan suoriksi aina, silloin kun viet melan lavan eteen! Katson tällä lailla. Sylistä melonta on väsyttävää ja tehotonta!”
”Ai näinkö?”
”Suunnilleen noin, mutta kierrä vielä vartaloa samalla, kun vedät lapaa.”
”Pöö! Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Sujuu se näinkin.”
”Huomaat kyllä vähitellen itse, että melonta on kevyempää, jos kuuntelet miten minä neuvon. Sait hyvin kevyen hiilikuitumelan. Nyt on tärkeää, että jaat ponnistelun mahdollisimman monille lihaksille, erityisesti niille vahvimmille. Vartaloa kiertävät lihakset ovat hyvin vahvoja. Jotkut jankuttavat, että pitää myös käyttää reisiä, ponnistaa jaloilla kiertäessään, mutta minä itse en sellaista harrasta. Saat kokeilla jos huvittaa.”
”En edes yritä! Ojentamisessa ja kiertämisessä on aivan tarpeeksi.”
”Niin on. Muuten näyttää hyvältä, mutta sinun ei tarvitse seurata katseella vedessä kulkevaa lapaa. Sellainen vaikeuttaa tasapainoa. Katso suoraan eteen, niin horjut vähemmän. Jeps, katoppa! Nyt tulee venekin vastaan.”
”Mitä me nyt tehdään?”
”Ei niin mitään hätää. Mennään varovasti vielä enemmän sivuun, mutta ei kolhita melaa kivikkoon. Sitten kun vene on mennyt ohi, käännetään hieman keulaa kohti sen tekemiä aaltoja.”

Vene tuli ja meni. Pieni alumiinivene, jossa istui kaksi äijää ilman mitään veneilyliivejä.

”Jee! Sehän oli ihan helppoa läpäistä nuo aallot keula edellä. Ei juuri yhtään keikuttanut!”
”Siinä näet. Ei veneet ole mikään ongelma, yleensä. Pahempi tilanne on kun kahdesta veneestä tai luonnon aalloista tulee yhdessä korkeampaa ristiaallokkoa.”
”Ei kai nyt tule sellaista?”
”Ei. Salmi on kohta ohi ja me käännymme vasemmalle.”
”Siis tuon saaren rantaa pitkin? Mikä sen nimi on?”
”Muistaakseni Flakaholm tai jotakin sellaista.”
”Siellä on kovin synkän näköistä metsää!”
”Jeps. Siellä voi piileskellä valkohäntäkauriita! Seurataan sen rantaa. Mutta tuskin ne näyttäytyvät, vaikka niitä olisikin.”
”Harmi.”

Melottiin noin sata metriä melko tyynessä vedessä, pienen saaren katveessa, ihme kyllä mitään puhumatta.

”No niin. Sitten me käännymme oikealle.”
”Me ylitämme tästä tuon toisen saaren rantaan, niinkö?”
”Niin tehdään. Ja sen jälkeen seurataan siellä vasemmalle.”
”Tuo ei ole ihan niin metsäinen saari. Siellä on kallioista. Mikä sen nimi on?”
”No se on Lilla Hankelö.”
”Hei! Nyt minä muistan! Tuolla on se simpukkaranta!”
”Siellä se on. Mutta juuri tästä kohtaa keväällä, kun olin ekaa kertaa melomassa, iso hirvi nousi uimasta rantaan. Tuonne se hävisi puiden taakse.”
”Voi kun taas nähtäisiin jotakin jännää! Mennäänkö poimimaan simpukan kuoria?”
”Jos nyt ei mentäisi. Meitä odotetaan mökillä. Pelkäävät sinun puolestasi.”
”Ihan turhaan. Tämä on helppoa ja kajakki kulkee hyvin kevyesti.”

Melonta jatkui pienin puhein noin 300m matkan Hankelön edustalle asti...

”Shh! Lopeta melominen! Hiljaa! Tuolla seisoo kuusien alla ainakin pari kaurista!”
”Ooh! Ihanaa!” Bambeja!”
”Joo. Noi pienemmät kauriit on juuri siellä, mistä keväällä se iso hirvi tuli ja tuosta lähti uimaan. Minä oli tuolla vasemmalla ja lähdin seuraamaan sitä. Se vain vilkuili minua uidessaan, mutta koko ajan tiesi mihin oli matkalla eikä antanut minun häiritä.”
”Menikö se kovaa?”
”Ei oikeastaan. Kauriin minä olen nähnyt uivan paljon kovempaa.”
”Se vaan ei pelännyt sinua.”
”Ei tuntunut yhtään pelkäävän. Mutta nyt me käännymme taas vasemmalle. Lähdemme kohti mummin mökkiä. Sitten vain seuraamme tuota rantaa, mutta ei ihan läheltä, koska noilla mökeillä on ihmisiä. Pitää olla kohtelias.”
”Joo. Tuolla on joku leikkaamassa trimmerillä ruohoa.”
”No, onko melonta pelottavaa ja raskasta?”
”Öö, aluksi se oli pikkuisen. Kajakki vähän heilui. Nyt se ei enää heilu yhtään ylimääräistä.”
”Katsos, kun motoriikka oppii aika vauhdilla mukautumaan tällaiseen. Kajakista tulee kuin oman kropan jatke.”
”Mutta jonkin verran alkaa väsyttää.”
”Juuri sen vuoksi me nyt olemme melomassa takaisin. Ei ensimmäisellä kerralla yritetä liikaa.”
”Joo, kyllä minä jaksan hyvin perille, jos ei mennä kovaa.”
”Voidaan ihan hyvin hidastaa, jos niin haluat.”

Oikealle ilmestyi metsäinen Flakaholm. Vasemmalla kohosivat Själön rantakalliot. Mökeillä näkyi ihmisiä. Kahden saaren välissä puhalsi hyvin kevyt vastatuuli, luoteesta. Taivas oli pilvessä, mutta oli pehmeän lämmin kesäinen iltapäivä. Pohjoisella taivaalla oli tummempia pilviä. Jossakin Lohjalla satoi.

Seitsemän minuutin kuluttua me palasimme matalaan, hieman kaislikkoiseen mökkirantaan. Olin päivällä niittänyt siitä kaisloja, järviruokoja, joita kellui yhä vedessä. Mummi katseli kuistilta, miten Sara lasketteli kajakilla rantaveteen.

Kajakista nouseminen oli vielä vaikeampaa kuin siihen nouseminen. Oppimista riitti yhdeksi kertaa. Minä autoin Saran istuimelta ylös seisomaan rantaveteen.

”Koska sinä tulet taas mukaan? Voisimme vaikka kiertää saaren.”
”En kyllä rupea sellaista. Mutta toisessa suunnassa me voisimme joskus käydä katselemassa. Jopa sielläkin olisi kauriita!”
”No, ainakin siellä Bastön rannassa on usein niitä lampaita.”
 ”Joo. Sinne sitten!”

tiistai 11. heinäkuuta 2017

Hämeen kuningas harhailemassa.

Milja Ketomäen "Hämeen Uro", josta aikaisemmin kerroin, on viihdyttävä historiallinen romaani sijoittuen todella kiinnostavaan aikaan. Sen jatkotarina, "Kadonnut kuningas", on mielestäni vieläkin kiinnostavampi, monella tapaa.

Ensimmäinen kirja kertoo pääjuonenaan, miten Urosta tuli kuningas ja miten hän vapautti Hämeen ja Suomen (siis Varsinais-Suomen) kveeneistä. Sivujuonina olivat nuoren kuninkaan ongelmat naisten kanssa, kuinkas muuten! Molemmat kirjat ovat jollakin tapaa kasvutarinoita, toinen vielä enemmän. Mutta mielestäni Uro ei kovin paljon ota kaikessa opikseen, vaan on todella jääräpäinen hämäläisjuntti, kaukana mistään intellektuellista, joita kuitenkin ihan varmasti oli myös 700-luvulla.

Tarina alkaa episodista, jossa Uro oli jollakin tapaa uransa huipulla, myös vihollistensa vilpittömästi kunnioittama. "Broovallan taistelu" oli hyvin omituinen tapaus. Minun on todella vaikea uskoa, että kaikki oikeasti tapahtui noin ritarillisesti, lähes sivistyneitä, ennalta sovittuja sääntöjä noudattaen. Etenkin taistelun jälkiselvittelyt tuntuivat koomisilta. Mutta mikäpä minä olen sanomaan. Uro selvisi kaikesta käsittämättömän, uskomattoman hienosti ja hänen maineensa levisi tuhansien kilometrien alueelle. En ole kertonut liikaa, pilannut lukuelämystä.

Tarinan rytmi ja henki vaihtuu alkuirroittelun jälkeen hyvin erilaiseksi. Rapolassa, omiensa parissa, Urolla on paljon vaikeampaa kuin vihollisten keskellä. Sattuu ja tapahtuu. Minä nautin näistä rytminvaihdoksista. Mutta pian Uro lähtee toteuttamaan jo edellisessä kirjassa lupaamansa retkeä Aldeig-kauppiaan ja isänsä kanssa Olhavanjoelle, perustamaan Aldeigille kauppa-asemaa, vaurauden lähdettä, Laatokanlinnaa ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Laatokanlinna). Pari sataa vuotta myöhemmin samaa jokea 170km yläjuoksuun syntyi tunnetumpi kaupunki, Novgorod.


Tällä reissulla kauppa-asema syntyy, Aldeig on tyytyväinen, mutta kaikki muu, aivan kaikki muu menee sitten pieleen. Uro tekee harkitsemattomuuksia, hölmöilee oikein viimeisen päälle. Seurauksena kuningas katoaa, putoaa aivan pohjalle. Asetelma on ehkä kliseinen, mutta silti herkullinen. Uro on "militantti broileri", kasvatettu sotilaaksi, tappokoneeksi ja johtajaksi. Moneen kertaan aikaiseminkin hän on tarinan aikana surrut sitä, että hän ei oikeasti osaa mitään muuta kuin taistella, ja ehkä myös puhua, kaiken muun hän on aina saanut valmiina.

Ja niin tämän tarinan kantava ajatus on luonnollisesti, että kuningas putoaa aivan pohjalle, joutuu lapioimaan konkreettisesti paskaa ja taistelemaan henkiin jäämisestään, aluksi ilman miekkaa. Tarina on tietysti nousujohteinen. Pohjalta noustaan vähän kerrallaan, hyvin hitaasti, harharetket kestävät kolme vuotta. Kostoa himoiten Uro vähitellen lähtee kohti kotia, Hämettä, mutta on täydellisen eksyksissä, epäilee välillä olevansa maailman äärimmäisillä rajoilla. Uralin länsi- ja eteläpuoliset joet ja tasangot ovat melkoinen sokkelo. Missä on Volga???

Uron nousu alkaa luonnollisesti hänen ydinosaamisensa, ylivertaisten taistelutaitojen kautta, mutta ne eivät riitä mihinkään. Niiden avulla ei jää vielä henkiin. Tarvitaan paljon, paljon muuta osaamista. Kliseisesti sankari pelastaa avukseen myös kaukana tapaamansa "prinsessan" yhtä pahasta ellei pahemmasta asemasta. Tämä on ihan OK. Kuten Uro myöhemmin muistelee, kaikki pako orjuudesta sujui oudon helposti. Lukijakin pelkäsi prosessia vaikeammaksi. Mutta tästä todelliset vaikeudet vasta alkavat.

Urolla on lisäksi todellinen ongelma korviensa välissä, siltä osin minä olen hieman pettynyt. Hän ei kasva asennevammastaan ulos tässäkään kirjassa. Koko tarinan lopulla hän perustelee asenneittaan naisiin, vertaa sitä skandinaavien, daanien ja svealaisten oleellisesti erilaisiin asenteisiin, inhottavasti kovin samalla tavalla kuin tämän päivän musliimit. Hän väittää kunnioittavansa suuresti naisia, he ovat hänen suurin aarteensa, siis omaisuutensa. Niin tekevät musliimitkin. Mutta heidän laillaan Urokin kauhistuu ajatuksesta, että naisilla olisi samat oikeudet kuin hänellä. Skandinaavit olivat henkisesti edellä, kirjan Häme on junttilan perseenreikä asenteiltaan. Uro imi kaikenlaista sivistystä daani-ystäviltään, mutta ei asennetta naisten suhteen. Edes harharetkien katkerat opetukset eivät asenteita muuta. Uskomaton juntti!

Minä asetan kyseenalaiseksi romaanin historiankäsityksen oikeuden tässä suhteessa. Minä oletan, että koko Fennosskandinaaviassa oli 1300v sitten melko lailla yhtenäiskulttuuri. Itämeri ei erottanut vaan yhdisti. Minä oletan, että Kalevalan kertomukset vahvasta Pohjan Akasta perustuvat todellisuuteen. Myös täällä meillä päin oli voimakkaita naisia, emäntiä, jotka edustivat kyseenalaistamatonta ylintä valtaa. Oletan, että vasta kristinusko toi mukanaan välimerellisen ja Lähi-Idän kulttuurin mukaisen sukupuolten patriarkaalisen epätasa-arvon. Sellainen ei alkuaan ollenkaan kuulunut tänne! Täällä, missä elämä on luonnon olosuhteiden mukaan kovempaa, kaikkien oli puhallettava yhteen hiileen, naiset tasa-arvoisina miesten rinnalla. Uron fiktiivifisessä maailmassa näin oli vain puolittain. Uro vaati naisilta alisteisuutta, hänen hyvän tahtonsa varassa elämistä. Tasapuolisuus parisuhde-elämässä oli Urolle täysin mahdotonta hyväksyä.

"Kadonnut kuningas"- tarina on parhaimmillaan Uron ja kauniin, viisaan, sitkeän, tuhattaiturin soturikuningattaren, Sholpanin pitkän erämaavaelluksen kuvauksessa. Siinä on paljon kaunista, herkkää. Uron ratkaisu naisen suhteen on jälleen käsittämätön, mikä juntti! Vaikka hän kaipaa omaan kotiinsa, olisi hänen ehdottomasti pitänyt saattaa rakas naisensa turvallisesti tämän kotiin ja taata, että nainen saa oikeutta. Mutta eihän meidän itseään täynnä oleva Uro...

Toinen hieno osuus on Uron viettämä aika marien luona. Olen pitkään pitänyt mareista. Kirja kuvaa tämän ajanjakson herkästi, kertoo marien kulttuurista, kotiseudusta ja sisältää kauniin, ehkä hieman epärealistisen loppuratkaisun.

Koko tarinan varsinainen loppu ei ole yhtä hieno, lukija odottaa hieman muuta, loppua edeltävää kohokohtaa. Se jää hieman puuttumaan. Silti kaikki on täysin luettavaa. Parasta ovat pitkät, analyyttiset keskustelut. Uro väittää olevansa eri mies kuin muutama vuosi aikaisemmin, mutta siitä on vähän näyttöä, korkeintaan sotaväsymys.

Kirjan kantavinta sisältöä ovat sen sen keskivaiheet, noin puolet yli 400-sivuisen kirjan pituudesta. Proosan lisäksi mukana on upeita runoja, loitsuja, lauluja, myös hauskoja, härskejä sellaisia. Erotiikkaa on selvästi enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ehkä liikaa, makuasia. Kielellinen asu, ilmaisun elävyys, herkkyys, on mielestäni noussut ainakin yhden tason ensimmäistä kirjasta. Muun muassa tällaisista asioista nautiskelu vei minulla lukemisessa aikaa. Todella hyvää kirjaa en osaa syöksyä läpi. Se jotenkin menisi hukkaan.






keskiviikko 31. toukokuuta 2017

Sankaruus on tiimityötä

Milja Ketomäen historiallinen romaani, "Hämeen Uro -perintö", 700-luvulta (ei siis 1700-luvulta!) kertoo tarinaa, joka tapahtumapaikkana on pääosin esihistoriallinen Häme, mutta paljon liikutaan muualla nyky-Suomen rannikoilla ja jopa Itämeren etelärannikolla. Juonen keskeisiä teemoja ovat Hämeen, siis Rapolan alueen, Vanajaveden kuninkuus ja veriset heimoristiriidat.

Kirja on paksuhko, yli 600 sivua, mutta tällaiset lukupaketit ovat nykyään melko yleisiä. Ensimmäisten kymmenien sivujen kuluessa päättelin, että teos olisi lähinnä seikkailutarina. Tarina alkoi suoraan vauhdikkailla taistelukuvauksilla ja taktisen ajattelun hehkuttamisella.

Pian kuitenkin vastaan tuli miellyttäviä rytminvaihdoksia, seesteisiä suvantoja, joissa pohdiskeltiin yhdessä syntyjä syviä. Tällainen ryöppyävien, hurjien koskien ja rauhallisesti soljuvien osuuksien tasapainoinen rytmitys jatkui koko teoksen ajan tasapainoisesti. Kumpiinkaan ei ehtinyt pitkästyä. Hyvä kirja vie mukanaan.

Päähenkilö, Uro, on hämäläistä "ylhäistä" syntyperää edustava nuori mies, joka on tietoisesti kasvatettu soturiksi usean isännän toimesta, lapsesta alkaen. Hänellä on monta isää. Ensimmäisenä oikea isä, toisena Hämeen kuningas Rapo, kolmantena taistelutaitojen opettaja ja henkivartija, daani Sverri, joka ilmeisesti oli pojalle kaikkein läheisin. Uro perii aivan alkusivuilla Rapolan mahtitilan, kuninkaan saadessa kaksintaistelussa surmansa. Uro on taitava, älykäs, mutta hieman liian nuori vaativaan tehtävään, heimonsa suojelemiseen. Siten romaani on merkittäviltä osin monitasoinen kasvukertomus ja kattaa ainoastaan yhden hieman runsaan vuoden, alkukesästä seuraavan vuoden keskikesään.

Eräs tarinan kantavista teemoista on toveruus, uskollisuus, uhrautuvuus, yhteistyö, riitoja kaihtamatta, niistä huolimatta. Teos pyrkii realismiin huolimatta siitä, että meidän tietomme 1300 vuoden takaisista ajoista ovat epävarmoja, perustuen arkeologisiin löytöihin (jotka aivan viime vuosina ovat muuttaneet vanhaa ajattelua) sekä tarinoihin Suomen alueelta ja erityisesti skandinaavisiin saagoihin. Aidosti historiallisia dokumentteja noista ajoista Hämeessä ei oikein ole. Minä kuitenkin pidän romaanin kuvauksia erittäin uskottavina, vaikka olen varma, että jos aikakoneella voisimme päästä katselemaan 700-luvun Hämeen elämää, yllätyksiä olisi paljon.

Päähenkilön, Uron modernit ajatukset yhteiskunnallisesta elämästä tuntuvat epätodennäköisiltä, mutta ei suinkaan mahdottomilta. Nuori mies on turhautunut monesta asiasta. Me ymmärrämme häntä, mutta aikalaiset tuskin ymmärsivät. Toisaalta Hämen käräjäperinne, hallintotapa, tuntuu kohtuullisen kehittyneeltä, vaikka koomisia tilanteita esiintyi siinä missä nykyajan parlamenteissakin. Nämä olivat keskeisiä juonen mausteita. Rapolan tilan sisäisen elämän dynamiikka jäi hivenen sumuiseksi, mutta looginen syy oli se, että kertojana toiminut Uro ei itsekään sitä täysin tajunnut ja tiedosti ongelman hyvin. Hän oli enemmän sotapäällikkö kuin isäntämies. Uro oli kuitenkin luontainen johtaja, hyvä delegoimaan tehtäviä muille. Johtamistaidon esimerkkilukemistona kirja voisi olla keskusteluja herättävä.

Hämeen paikallismaantiede on teoksessa vahvasti esillä. Minulla oli usein kartta esillä. Milja Ketomäki tuntee kotiseutunsa, mutta minäkin ole alueella viettänyt lapsuuteni kesiä, Ilmoilanselän rannalla. Tämä järvi mainittiin usein, mutta siellä ei juuri tapahtunut muuta kuin että viholliset, kveenit saapuivat sitä kautta, Vesijaon yli Päijänteeltä. Kirjassa puhutaan Pintelen ja Ilmoilanselän välisestä "kapeikosta", mutta minun ymmärtääkseni se oli tuolloin Kyllökoski. Ilmoilanselkä oli paljon Pintelettä korkeammalla. Kyllöjoki perattiin joskus historiallisena aikana ja koko yläpuolisen vesistön vedenpintaa laskettiin. Vanha rantaviiva näkyi hyvin Hekinniemessä, jossa vaarini mökki sijaitsi. Niemi oli 700-luvulla selkeästi saari.

Vesireitit ovat juonellisesti tärkeitä elementtejä ja minua hieman epäilyttää, selvittiinkö todellisuudessa eteläisistä reiteistä 20:n soutajan suurilla "viikinkialuksilla".  Vantaasta ehkä, mutta Kaartjärven kautta kulkeva reitti oli melko uskomaton. Tänä päivänä vain inkkarikanotti on mahdollinen. Olen itse kuusimetrisen merikajakin kanssa kokeillut vaikeimpia osuuksia ja ei se vain onnistu. Tietysti uomat ovat muuttuneet, mutta oletan haapioiden tai hyvin pienten uiskojen olleen se toimiva ratkaisu.

Toinen kysymys Kaartjärven reitissä on, että tarinan mukaan sieltä päästiin suoraan Rikalaan, Saloon. Minusta Kaartjärven ja Liesjärven välinen osuus oli tuolloin mahdollinen vain ja ainoastaan, jos väliin jäävät suuret suot olivat tuolloin vielä umpeen kasvamattomia, matalia järviä. Luontevampi reitti Kaartjärveltä meni lyhyenä veto-osuutena Punelialle, josta eteenpäin aina Lohjanjärvelle asti jokiosuudet olivat kohtuullisia. Tunnen niitä jonkin verran. Sieltä Mustionjokea ei ollutkaan pitkä matka merelle, mutta ei Rikalaan vaan Pohjaan. Tätä reittiä pidän hämäläisille tärkeänä. Sen historiaan liittyy Karjaa ja sen vetokannas, Lapträsk linnavuorineen ja Raasepori. Minusta Raaseporin nimi viittaa siihen, että ennen nykyistä kivilinnaa kalliosaarella on sijannut vanhempi hirsilinna, ehkä jo 700-luvulla.

Sotimisen, strategia-ajattelun, väijytysten, hämäysten lisäksi kirjan herkkua on nuoren miehen vuoroin tuskainen, vuoroin ekstaattinen rämpiminen naisten maailman ajattelussa. Uro piti itseään oikeudenmukaisena, oli kannattavinaan sukupuolten tasa-arvoa ja yritti sitä ihan oikeasti edistää, mutta itse oli käsittämättömän sokea omalle kaksinaismoraalilleen. Oliko naisten ja miesten yhteiskunnallinen ero kristinuskoa edeltävällä ajalla noin jyrkkää? Todella?

Onhan tarinassa vahvoja naisia, topakoita emäntäpiikoja ja emäntiä, mutta heillä ei ollut "juridisia omistusoikeuksia" mihinkään. Olipa kaksi oikeaa "amatsoniakin" miekkaa heiluttamassa, mutta he olivat poikkeuksia. Olin riemussani, kun toinen heistä, melko tarinan lopussa, oli nimeltään Selja!!!

Uskonnollinen ajattelu, yhteys jumaliin, haltioihin ja esi-isiin sekä aivan varovainen kristinuskon vilahtelu kuvioissa olivat tärkeitä ajattelu- ja toimintamalleja, loitsuineen, rukouksineen ja pienine ja suurempinekin uhreineen. Romaanilla on fantasiaulottuvuuskin, koska Uro sai usein vastauksia mystisiin yhteydenottoihinsa. Henkimaailma oli aidosti mukana arjessa ja taisteluissa, ei vain opittuina rituaaleina. Hienoista loitsuista oli paljon näytteitä.

Kirjan huumori oli ronskia, usein henkilökohtaisuuksilla piikittelyä ja seksististä heittelyä. Oletan sen vastanneen todellisuutta. Milja Ketomäki ei asiaa kaunistellut vaan toi rehevästi esiin.

Jos historiallinen romaani genrenä ja Suomen alueen esihistoria kiinnostavat, tätä teosta ei kannata jättää väliin. Se imaisee mukaansa!  Sisällön runsaista yksityiskohdista voi aina keskustella...

Elokuvan, kansainvälisen, englanninkielisen, tarinasta kannattaisi tehdä.






maanantai 10. huhtikuuta 2017

Historiallinen romaani suomalaisen rautakauden loppumetreiltä

Suomen historiassa jotenkin, minun mielestäni omituisesti, katsotaan Suomen alueen keskiajan alkavan ja rautakauden loppuvan niihin aikoihin, kun ruotsalaiset valloittajat ottivat hallintaansa Lounais-Suomen ja alkoivat merkitä muistiin omaa, virallista historiaansa, koskien näitä alueita.

Väitetään tapahtuneen jonkinlainen "Ensimmäinen ristiretki", mutta sen todellisesta tapahtumien kulusta ei ole vakuuttavia todisteita. Ilmeisesti jo ainakin pari sataa vuotta aikaisemmin kristinusko oli saapunut alueelle, mutta kirkko ei ollut saavuttanut mitään valtaa ennen Piispa Henrikin aikoja. Uuden tulkinnan mukaan Lallin surmaama kirkonmies ei ollut piispa Henrik, vaan joku pappi tai munkki Heinrich, "Heinäriikki". Mahdollisesti jopa piispa Henrik ja kuningas Erik Pyhä olivat yksi ja sama henkilö, jolle legenda antoi kaksi eri roolia. Tiedä häntä sitten.

Paula Havasten "Tuulen vihat" kertoo oman versionsa tapahtumien kulusta lähinnä Lallin eli Larrin emännän Kerten näkökulmasta. Kun aloitin lukemaan romaania, huomasin itse vasta verraten myöhään, että Kertte olikin "Piispa Henrikin legendan" Kerttu.

Minusta oikeastaan on teokselle tarpeeton taakka, että yritetään sijoittaa se hämärien, puolihistoriallisten tapahtumien kuvaukseksi. Itse traaginen tapahtumien kulku sijoittuu melkein kirjan viimeisille sivuille, mutta se varjostaa koko hienon teoksen jälkimmäistä puoliskoa, koska lukija "tietää liikaa". Kertoja pudottelee jatkuvia vihjailuja tulevasta, pahoja enteitä, unia, petaa kaiken valmiiksi. Sitten Heinäriikki vain pahaa aavistamatta sattuu tulemaan väärään tupaan väärään aikaan, eivätkä tämän miehet osaa oikein käyttäytyä. No, en kerro liikaa. Tämän kaiken jokainen lukija tietää etukäteen. Luonnollisesti Paula Havaste ymmärtää kaikkia, kukaan ei ole hirveä, julma rikollinen, kaikki on vain huonoa tuuria, pahaa karmaa.

Romaani on korkealla ammattitaidolla toteutettu kuvaus 1100-luvun Suomesta. Ei tarvitse saivarrella, että mitään Suomea ei ollut tuolloin olemassakaan. Itse asiassa ei ollut mitään Ruotsiakaan nykyisessä mielessä. Ammattitaito vie minulta halun yrittää itse kirjoittaa sellaista historiallista romaania, jossa lukija tämän kirjan mukana todella tuntee sukeltavansa aitoon keskiaikaan kaikkine savupirttien silmiä kirveltävine nokineen ja monimuotoisine hajuineen.

Suomenuskon maailmankuva on hyvin merkittävässä osassa, henkineen, loitsuineen, ennusmerkkeineen, uskomuksineen... Jos näistä asioista on kiinnostunut, tämä kirja on herkkua. Pienen, muihin taloihin verrattuna vauraan torpan elämää kaikkine ongelmineen kuvataan perusteellisesti, sairaskertomuksia joskus hieman pitkäpiimäisestikin.

Minun on nyt pakko verrata tarinaa Pietolan tyttöjen elämään 1800-luvulla (kts. aikaisempi bloggaus). Jotenkin hämmästyttävän vähän oli 700:n vuoden aikana muuttunut. Kerten maailmasta jos joku tekisi aikahypyn Pietolan tyttöjen vieraaksi, ei hän paljoa ihmettelisi: uuniin oli tullut savupiippu, karja oli viety tuvasta omaan navettaansa, pieniin ikkunoihin oli tullut lasit. Metsämiehet olivat saaneet ruutiaseet. Siinä kai tärkeimmät, melko helposti sulatettavia asioita. Loitsuja osattiin sivukylillä edelleen autonomisen ajan Suomessa.

Teoksen alkupuoli on paikoin hieman pitkästyttävää, jos tarpeeksi ei ole kiinnostunut pienistä yksityiskohdista. Kirjan herkullisimmat jaksot ovat keskivaiheilla, kun aikuiseksi naiseksi kypsynyt, neuvokas Kertte ottaa itselleen lopullisesti talon emännyyden, ohjat käsiinsä. Näitä vaiheita lukee hymyillen. Kirjan loppupuolen tapahtumat ovat ristiriitaisia, paikoin vaikea ymmärtää Kerten mielen maisemien ailahteluita. No, enhän minä todella naisia muutenkaan voi oikeasti ymmärtää. Loppuratkaisu on hieman kömpelö, epäuskottava. Tarina jatkuu seuraavassa kirjassa, jolla ilmeisesti ei ole taakkanaan liikaa "historiallisia faktoja".

keskiviikko 15. helmikuuta 2017

Pehmeää dystopiaa varhaisnuorille...

Koska haaveilen jossakin vaiheessa toteuttavan lasten- tai nuorisokirjan, tutustun silloin tällöin kehuttuihin tämän genren toteutuksiin. Juuri äsken luin Laura Lähteenmäen North End -trilogian toisen kirjan, muita kahta en ole lukenut, enkä suunnittele lukevanikaan.

"Kaiken peittävä tulva" on jonkinlaista scifiä, se sijoittuu ehkä 2040-50-luvulle, "suuren muutoksen" jälkeiseen aikaan. Pidän kirjan luokittelemista dystopiaksi liioiteltuna. Ei sen maailma kovin synkkä ole, vain hieman ankea. Taustalla kummitteleva, n. 16v aikaisemmin tapahtunut globaali "suuri muutos" ei ollut varsinainen romahdus, vain pelisääntöjen muutos. Elämä jatkuu, mutta köyhempänä, raaempana, voisi verrata jotenkin vaikkapa 1800-luvun yhteiskuntaan, elintason suhteen.

Valtio, jota kuvataan jää hieman epäselväksi, se voisi olla Suomi tai Ruotsi. Jos se on Suomi, North Endin pikkukaupunki voisi olla vaikkapa Kemijärvi. Teknologia ei ole täysin romahtanut, vaan joiltakin pieniltä osin jopa kehittynyt nykyisestä. Nälkä, kylmä, työttömyys, näköalattomuus vaivaavat kaikkialla. Ilmastonmuutos on yhdessä pääosassa, asiavirheenä myös otsonikato, joka näyttää olevan nykyisin hallinnassa, ei todellisuudessa ehkä enää pahene.

Muutamaan kevätkuukauteen sijoittuvassa tarinassa on neljä teemaa: jäiden lähtö ja paha tulva, ihan demokraattisilta kuullostavat eduskuntavaalit, suklaatehtaan talvella tapahtunut konkurssi ja uuden, korvaavan työllistäjän pystyttäminen kaupunkiin. Neljäntenä teemana ovat vuotuiset, valtakunnalliset laulukilpailut, joihin päähenkilö, lukiolainen Luna aikoo osallistua.

Tarinan ensimmäinen kolmannes tuntuu minusta pitkäpiimäiseltä, se on takakannessa ylistettyä "maanläheistä kerrontaa", koululaisten ankeaa arkea, ihmissuhde- ja yhteiskuntaluokkaristiriitojen kuvaamista, lähes päivä kerrallallaan edeten.

Vähitellen tapahtumat kiihtyvät ja teemat kietoutuvat toisiinsa, osittain odotettavin, osittain odottamattomin seurauksin. Viimeinen kolmannes tarinasta mennään aika kovaa kyytiä, sattuu ja tapahtuu, positiivista ja negatiivista. Vanhat, salatut asiat pulpahtavat päivänvaloon ja ihmissuhdeasetelmat keikahtavat osin melkein ylösalaisin.

Lopputulos on kuitenkin perinteisen kaunis, kaikkien sopu ja hieman parantuneet tulevaisuuden näköalat useimmille, lämmin, lyhyt kesä saapuu kylmään, pimeään pohjoiseen.

Voihan tätä teosta pitää tärkeitä näköaloja avaavana, erinomaisena nuorisokirjana. Ei kevyenä teinihömppänä, vaan taitavalla käsialalla kirjoitettua, loppua kohti mukaansa tempaavana proosana, laadukkaana kaunokirjallisuutena. Minun kaipaamani fantasia-, mystiikka ja metafyysiset maailmankatsomukselliset elementit loistavat poissaolollaan. Todellisuutta tarkastellaan vain sen mukaan mitä peruaistit havaitsevat. Kertojan kieli on usein hyvin kaunista, luontevaa, herkkää. Naisen käsialaa. Hieno kirja omassa lajityypissään.

tiistai 24. tammikuuta 2017

To The Bright Edge of the World

Luin varmaan kolme kuukautta Eowyn Iveyn kakkosteosta: "To The Bright Edge of the World". Englanninkielistä lukee hieman hitaammin, sivuja 412, lisäksi olen siinä sivussa ehtinyt lukea muutakin, kirjoittamisesta puhumattakaan.

Kaunis "Lumilapsi" asetti odotuksia toiselle romaanille. No, teoksia on hieman vaikea verrata. Siinä missä Lumilapsi on kaunis aikuisten satu, Bright Edge on hyvin erilainen teos, eräänlainen fiktiivinen dokumenttikokoelma, johon pitää suhtautua erilailla kuin perinteiseen romaaniin.  Lyhyesti ilmaistuna Bright Edge on lukuelämys, mutta ei kauneudessaan ihan nouse Lumilapsen tasolle.

Bright Edge on hyvän dokumentin tavoin hyvin monitasoinen. Sen pääantia ovat kaksi päiväkirjaa, joiden välillä hypitään kronologisessa järjestyksessä. Toinen merkittävä osuus on alaskalaisen museonhoitajan ja koko dokumentin materaalin toimittajan, vanhan miehen pitkä kirjeenvaihto. Mausteena on kaikkea muuta, lehtileikkeistä kirjasiteerauksiin ja vanhoihin sekä uusiin valokuviin.

Tarinan ydin on fiktiivinen tutkimusmatka fiktiiviselle, alaskalaiselle Wolverine-joelle, jota eurooppalaiset eivät 1885 koskaan vielä olleet edenneet mereltä latvavesille ja solan kautta todelliselle Tanana-joelle. Toinen päiväkirja on everstiluutnantti Allen Forresterin, retkikunnan johtajan matkakuvaus, toinen hänen Portlandin laidalla sijaitsevaan varuskuntaan jääneen nuoren vaimonsa pitämä. Päiväkirjojen tyyli on uskottavan erilainen, herkullisella tavalla.

Retken sisältönä ovat toisaalta luonnon ankaruus, matkaajien ainainen nälkä, vilu, sairaudet. Toinen tärkeä alue on alkuperäisasukkaiden, intiaanien ystävällisyys ja avuliaisuus, vastoin odotuksia, erikoiset tavat, perinteet, asenteet, elinkeinot. Taustana on, että samojen heimolaisten isovanhemmat olivat sotajalalla 50v aikaisemmin Alaskaa isännöiviä venäläisiä vastaan toteuttaen useita verilöylyjä, joiden seurauksena, osittain, venäläiset mielellään luopuivat Alaskasta, vain pientä rahallista korvausta pyytäen.

Kolmas tärkeä tarinan ulottuvuus ovat mystiset tapahtumat ja ilmiöt. Alkuperäis-amerikkalaisille ne olivat arkipäivää, mutta rationaaliselle, maallistuneelle everstille luomoavia, käsittämättömiä. Teoksen neljäs ja ehkä tärkein ulottuvuus on uuden, ei niin hyvän ajan koittaminen Alaskaan. Eversti lupasi auttajilleen, että hänen jälkeensä ei tule mitään sotilasosastoja. Tämä lupaus ilmeisesti pidettiin. Alaskassa ei käyty intiaanisotia. Mutta ilmeisesti everstikään ei tajunnut, että jo seuraavana vuonna retken jälkeen alueelle käynnistyi kaivosmiesten ryntäys kaikkine lieveilmiöineen. Alkuperäisasukkaiden rauha vietiin lopullisesti. Kuin taikaiskusta, myös kaikki mystiikka ja oudot ilmiöt katosivat, loppuivat. Mutta ehkä eivät aivan kokonaan. Siitähän kertoi samoihin maisemiin 40v myöhemmin sijoittuva lumilapsen ihmeellinen tarina.

Bright Edge sisältää henkilöhahmoja, asetelmia, tapahtumien kulkuja, joista on mahdollista etsiä istuvia rinnakkaisuuksia Lumilapsen tarinaan. Juonessa on kauniita tunnelmallisia yhtäläisyyksiä. Onko se todellista Alaskan henkeä? Mutta odotin, että tarinoilla olisi edes jotakin juonellista yhteyttä, esim. yhteisiä henkilöitä. Ei ollut. Harmi.

Yllättäen minulle tarinan kiinnostavin hahmo on nuori nainen, Nat'aaggi, joka puoliväkisin tuppautuu mukaan retkikuntaan. Muodollisesti jatkossa eversti kohtelee häntä heidän suojattinaan, mutta tarinan lopussa mies ihmettelee kuka oikeastaan suojeli ja ketä. Intiaaninainen jää arvoitukselliseksi. Hänestä olisi halunnut kuulla paljon lisää. Nat'aaggissa ja lumilapsessa, Fainassa, on paljon yhteistä, keskeisimpänä suvereeni kyky selvitä Alaskan armottaman luonnon niukkoja resursseja hyödyntäen.

Teos on voimakas puolustuspuhe alkuperäiskansojen kulttuurin puolesta. Välillä retki etenee pitkästyttävän hitaastia ja everstin puolisolla, Sophiella on jonnen joutavia sosiaalisia ongelmia, joista en oikein jaksanut kiinnostua. Vaihteeksi sitten molemmilla rintamilla sattuu ja tapahtuu. Juuri kiriittisellä hetkellä vaihdetaan päiväkirjaa. Tarinan kaari on lumilapsen tapaan hyvin kaunis. Kyyneliltä en tässäkään välttynyt. Haluaisin nähdä jatkoromaanin aiheena Nat'aaggin myöhemmät vaiheet. Siinä tarinassa pitäisi tunkeutua syvemmälle arvoituksellisen naisen mielen syvyyksiin. Tietysti juonen pitäisi olla kaunis!