Mahtava, historiallinen tarina ensimmäisen ristiretken ajoilta
Sitten viime
kirjoituksen olen lukenut kaikenlaista, toivottavasti myös saanut
kehittäviä vaikutteita. Mutta ehkä en välitä näistä kertoa.
Lisäksi aikaa olen käyttänyt enemmän omaan kirjoittamiseen kuin
lukemiseen. Minulla on suuria vaikeuksia löytää mieleistäni
lukemista. Normaalikokoisessa kirjakaupassa ei tyypillisesti löydy
minulle yhtään mitään. Se mikä myy, ei yleensä ole suunnattu
minulle. En kuulu kaunokirjallisuuden kannattavaan kohderyhmään.
Yllättäen
ainakin muutaman kirjan olen löytänyt muualta kuin oikeasta
kirjakaupasta. Lumilapsi löytyi Prismasta ja viime syksynä nyt
käsittelemäni Kaari Utrion Yksisarvinen Tokmannilta. Sellaista
kirjallisuutta, jota minä viitsin lukea, kirjoitetaan, tai ainakin
julkaistaan olemattoman vähän. Onneksi voi aina itse kirjoittaa
täsmälleen sitä, mitä itse haluaa lukea. Kirjoittaminen on
suurempi elämys kuin lukeminen!
Aloitin viime
syksyllä lukemaan mökillä Yksisarvista, mutta silloin juuri oma
kirjoittaminen motivoi enemmän ja Utrion paksuhko teos jäi kesken,
talveksi mökin hyllylle. Noin viikko sitten tartuin siihen uudestaan
ja löysin siitä imun. Vastoin syksyn alkuodotuksia hieno tarina
osoittautui koukuttavaksi eikä sitä enää voinut jättää kesken.
Olin juuri
toteuttanut muutaman viikon improvisoidun, erään uneni
johdatteleman kirjoitusharjoituksen. Kirjoitin historiallisen
pienoisromaanin, mielestäni pidemmän kuin novellin, 80 sivua. Se
sijoittui vuoteen 1618 käsitelleen merirosvojen ja Amerikan
alkuperäisasukkaiden teemoja.
Historiallinen
romaani vaatisi aina laajan, perusteellisen esitutkimuksen. Kaari
Utrio oli tehnyt sellaisen, minä en. Joitakin asioita guuglasin,
siinä kaikki. Oman, vaatimattoman harjoituksen perspektiivistä oli
jännittävää verrata ammattilaisen näppäimistön vakuuttavaa
jälkeä.
En ole ennen
lukenut Utriota. Historialliset tarinat eivät ole kovasti
kiehtoneet. Ehkä tärkein syy on se, että ne joko ovat olleet
epärealistisen romanttisia, pehmennettyjä tai sitten kohtuuttoman
raakoja, verellä ja kärsimyksellä mässäilyä. Harva kirjoittaja
on löytänyt vanhoista ajoista sellaisia ulottuvuuksia, jotka
kiinnostavat minua. Kaari Utrio oli löytänyt, vaikka pitkän
tarinan keskeinen aihepiiri oli eräs verisimmistä mahdollisista:
ensimmäinen ristiretki. Aiheessa ei voinut välttää taisteluja ja
joukkomurhia, mutta ne olivat kuitenkin sivuosassa. Tärkeimmässä
osassa minun mielestäni oli erilaisten ihmisten erilaisten motiivien
ymmärtäminen.
Tarinan kaari on
pitkä, noin puolet ihmiselämästä, sen aikaisesta. Se alkoi
merellä, viikinkialuksessa, jossa kaksi päähenkilöistä syntyi
jäävuoren katveessa, tuulensuojassa. Kohtuullisesti vietettiin
aikaa Pohjois-Amerikassa, Viinimaassa. Tämä taisi olla minulle se
ratkaiseva aihe, miksi valitsin pehmeäkantisen kirjan hyllystä
impulssiostoksena. Siinä petyin. Olisin halunnut Pohjois-Amerikan
alkuperäisasukkaita mukaan tarinaan. Miksi viikingit eivät
lähtiessään kaapanneet mukaan esim. nuorta intiaanityttöä? Kyllä
hänet olisi saanut juoneen mukaan mausteeksi. Mehän nyt tiedämme,
että Islannin västöstä löytyy Viinimaasta periytyviä geenejä!
No, viikinkiajan
loppuvaiheet olivat sinälläänkin kiinnostavia ja pohjanmiesten
ajattelutapoja peilattiin Italian ja Lähi-Idän perinteeseen aivan
koko teoksen ajan, viime sivuille asti.
Minä pidän
Kaari Utrion kirjallisesta tyylistä. Se muistuttaa sitä, johon itse
pyrin. Se on selkeää, mutta silti elävää ilman tarpeetonta
kielikuvien ilotulitusta. Jotkut miljöökuvaukset olivat ylipitkiä
ja perusteellisia, etenkin koskien palatseja ja linnoja.
Luonnonkuvausta olisin halunnut enemmän. Utrio ei ole
luonnonmystikko. Minulle hän on erityisesti tarinankertoja. Juoni ja
sen käänteet ovat pääosassa. Osa juonesta oli tietenkin aidon
historian kulun kahleissa. Aitojen taistelujen kulku ja lopputulokset
oli esitettävä suunnilleen totuudenmukaisesti. Mukana olevat
oikeiden historiallisten henkilöiden elämä ei saanut liikaa erota
virallisesta.
Minä löysin
juonesta paikoin nerokkaita käänteitä. Kirjoittajana näitä osaa
vilpittömästi ihailla. Loppuratkaisujen elementit oli jo
edeltäkäsin lukijan arvattavissa, mutta silti niiden hienot
yksityiskohdat tuntuivat herkullisilta. Tarina oli pitkä ja juoni
kaunisti nousi vuoroin seesteisille, vihreille, kukkiville ylängöille
auringon paisteeseen, vilvoittaviin tuuliin ja vuoroin taas ryömi
pimeiden, kosteiden rotkojen synkeissä, haisevissa, masentavissa
osuuksissa. En todellakaan pitkästynyt.
Koska itse
kirjoitan tieteisfantasiaa, tai välillä vain fantasiaa ilman
tieteisulottuvuutta, kuten tuo äskeinen harjoitukseni, nautin Utrion
kuvaamasta kristillisesta mystiikasta. Se oli lumoavan kaunista,
kliseistä melko vapaata. Viikinkien mystiikkaakin olisi voinut
käsitellä, mutta ymmärrän että jo teoksen alussa päähenkilöiden
vanhemmat olivat hartaita kristittyjä, viikinkikäännynnäisiä.
Utrio sanoi
jossakin, että Constanzia ei kuvaa häntä itseään. No eipä
tietenkään. Constanzia oli fiktiivinen 900 vuotta sitten elänyt
etelä-eurooppalainen naispuoleinen intellektuelli, aikansa lombardi-
ja normannikulttuurin yläluokkainen kasvatti. Mutta Utrion on aivan
turha kieltää, että hän ei olisi vuodattanut tähän
rakastettavaan, hienoon, älykkääseen naiseen merkittävän
lorauksen myös omaa itseään
Ristiretkistä
on demonisoitu kristittyjä ja länsi-eurooppalaisia. Kyllä, he
syyllistyivät hirvittäviin julmuuksiin. Mutta vastineeksi on
rehellistä todeta, että saraseenit, siis musliimit, olivat jo
silloin jatkuvaluontoisesti toistensa päitä katkomassa oikein
urkalla, sunnit vastaan shiiat ja emiiri vastaan toinen emiiri.
Vallatun kaupungin koko väestön surmaaminen oli tavallinen käytäntö
ja ristiretkien johto edes yritti hieman hillitä julmuuksia joihin
syyllistyivät lähinnä ristiretkeläisten alimpien sosiaaliryhmien
edustajat. Silloin ei uskontoa kysytty, vaan armenialaiskristityt ja
juutalaiset tapettiin saraseenien seuraksi ilman erottelua. Ja kyllä,
monin paikoin eri uskontoryhmät elivät kaupungeissa kohtuullisen
sovussa keskenään ja ristiretket useilla alueilla päättivät
tämän ajanjakson. Eri musliimiryhmillä oli keskenään suuria
eroja. Sivistyneempiä olivat silloin egyptiläiset fatimidit, kai
shiioja, ja barbaarisimpia olivat sunni-turkkilaiset seldžukit, jotka
olivat juuri vasta kaupunkilaistumisen alussa olevia villejä
paimentolaisia.
Varmaankin
tulen lukemaan muutakin Utrion tuotantoa, vaikka genre ei ihan minun
alaani olekaan. Olihan Yksisarvinen hulppea lukuelämys, jota voi
mielestäni verrata mihin tahansa saman genren suurteokseen. Enemmän
kuin viihdekirjallisuutta!
Yllättäen ainakin muutaman kirjan olen löytänyt muualta kuin oikeasta kirjakaupasta. Lumilapsi löytyi Prismasta ja viime syksynä nyt käsittelemäni Kaari Utrion Yksisarvinen Tokmannilta. Sellaista kirjallisuutta, jota minä viitsin lukea, kirjoitetaan, tai ainakin julkaistaan olemattoman vähän. Onneksi voi aina itse kirjoittaa täsmälleen sitä, mitä itse haluaa lukea. Kirjoittaminen on suurempi elämys kuin lukeminen!
Aloitin viime syksyllä lukemaan mökillä Yksisarvista, mutta silloin juuri oma kirjoittaminen motivoi enemmän ja Utrion paksuhko teos jäi kesken, talveksi mökin hyllylle. Noin viikko sitten tartuin siihen uudestaan ja löysin siitä imun. Vastoin syksyn alkuodotuksia hieno tarina osoittautui koukuttavaksi eikä sitä enää voinut jättää kesken.
Olin juuri toteuttanut muutaman viikon improvisoidun, erään uneni johdatteleman kirjoitusharjoituksen. Kirjoitin historiallisen pienoisromaanin, mielestäni pidemmän kuin novellin, 80 sivua. Se sijoittui vuoteen 1618 käsitelleen merirosvojen ja Amerikan alkuperäisasukkaiden teemoja.
Historiallinen romaani vaatisi aina laajan, perusteellisen esitutkimuksen. Kaari Utrio oli tehnyt sellaisen, minä en. Joitakin asioita guuglasin, siinä kaikki. Oman, vaatimattoman harjoituksen perspektiivistä oli jännittävää verrata ammattilaisen näppäimistön vakuuttavaa jälkeä.
En ole ennen lukenut Utriota. Historialliset tarinat eivät ole kovasti kiehtoneet. Ehkä tärkein syy on se, että ne joko ovat olleet epärealistisen romanttisia, pehmennettyjä tai sitten kohtuuttoman raakoja, verellä ja kärsimyksellä mässäilyä. Harva kirjoittaja on löytänyt vanhoista ajoista sellaisia ulottuvuuksia, jotka kiinnostavat minua. Kaari Utrio oli löytänyt, vaikka pitkän tarinan keskeinen aihepiiri oli eräs verisimmistä mahdollisista: ensimmäinen ristiretki. Aiheessa ei voinut välttää taisteluja ja joukkomurhia, mutta ne olivat kuitenkin sivuosassa. Tärkeimmässä osassa minun mielestäni oli erilaisten ihmisten erilaisten motiivien ymmärtäminen.
Tarinan kaari on pitkä, noin puolet ihmiselämästä, sen aikaisesta. Se alkoi merellä, viikinkialuksessa, jossa kaksi päähenkilöistä syntyi jäävuoren katveessa, tuulensuojassa. Kohtuullisesti vietettiin aikaa Pohjois-Amerikassa, Viinimaassa. Tämä taisi olla minulle se ratkaiseva aihe, miksi valitsin pehmeäkantisen kirjan hyllystä impulssiostoksena. Siinä petyin. Olisin halunnut Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaita mukaan tarinaan. Miksi viikingit eivät lähtiessään kaapanneet mukaan esim. nuorta intiaanityttöä? Kyllä hänet olisi saanut juoneen mukaan mausteeksi. Mehän nyt tiedämme, että Islannin västöstä löytyy Viinimaasta periytyviä geenejä!
No, viikinkiajan loppuvaiheet olivat sinälläänkin kiinnostavia ja pohjanmiesten ajattelutapoja peilattiin Italian ja Lähi-Idän perinteeseen aivan koko teoksen ajan, viime sivuille asti.
Minä pidän Kaari Utrion kirjallisesta tyylistä. Se muistuttaa sitä, johon itse pyrin. Se on selkeää, mutta silti elävää ilman tarpeetonta kielikuvien ilotulitusta. Jotkut miljöökuvaukset olivat ylipitkiä ja perusteellisia, etenkin koskien palatseja ja linnoja. Luonnonkuvausta olisin halunnut enemmän. Utrio ei ole luonnonmystikko. Minulle hän on erityisesti tarinankertoja. Juoni ja sen käänteet ovat pääosassa. Osa juonesta oli tietenkin aidon historian kulun kahleissa. Aitojen taistelujen kulku ja lopputulokset oli esitettävä suunnilleen totuudenmukaisesti. Mukana olevat oikeiden historiallisten henkilöiden elämä ei saanut liikaa erota virallisesta.
Minä löysin juonesta paikoin nerokkaita käänteitä. Kirjoittajana näitä osaa vilpittömästi ihailla. Loppuratkaisujen elementit oli jo edeltäkäsin lukijan arvattavissa, mutta silti niiden hienot yksityiskohdat tuntuivat herkullisilta. Tarina oli pitkä ja juoni kaunisti nousi vuoroin seesteisille, vihreille, kukkiville ylängöille auringon paisteeseen, vilvoittaviin tuuliin ja vuoroin taas ryömi pimeiden, kosteiden rotkojen synkeissä, haisevissa, masentavissa osuuksissa. En todellakaan pitkästynyt.
Koska itse kirjoitan tieteisfantasiaa, tai välillä vain fantasiaa ilman tieteisulottuvuutta, kuten tuo äskeinen harjoitukseni, nautin Utrion kuvaamasta kristillisesta mystiikasta. Se oli lumoavan kaunista, kliseistä melko vapaata. Viikinkien mystiikkaakin olisi voinut käsitellä, mutta ymmärrän että jo teoksen alussa päähenkilöiden vanhemmat olivat hartaita kristittyjä, viikinkikäännynnäisiä.
Utrio sanoi jossakin, että Constanzia ei kuvaa häntä itseään. No eipä tietenkään. Constanzia oli fiktiivinen 900 vuotta sitten elänyt etelä-eurooppalainen naispuoleinen intellektuelli, aikansa lombardi- ja normannikulttuurin yläluokkainen kasvatti. Mutta Utrion on aivan turha kieltää, että hän ei olisi vuodattanut tähän rakastettavaan, hienoon, älykkääseen naiseen merkittävän lorauksen myös omaa itseään
Ristiretkistä on demonisoitu kristittyjä ja länsi-eurooppalaisia. Kyllä, he syyllistyivät hirvittäviin julmuuksiin. Mutta vastineeksi on rehellistä todeta, että saraseenit, siis musliimit, olivat jo silloin jatkuvaluontoisesti toistensa päitä katkomassa oikein urkalla, sunnit vastaan shiiat ja emiiri vastaan toinen emiiri. Vallatun kaupungin koko väestön surmaaminen oli tavallinen käytäntö ja ristiretkien johto edes yritti hieman hillitä julmuuksia joihin syyllistyivät lähinnä ristiretkeläisten alimpien sosiaaliryhmien edustajat. Silloin ei uskontoa kysytty, vaan armenialaiskristityt ja juutalaiset tapettiin saraseenien seuraksi ilman erottelua. Ja kyllä, monin paikoin eri uskontoryhmät elivät kaupungeissa kohtuullisen sovussa keskenään ja ristiretket useilla alueilla päättivät tämän ajanjakson. Eri musliimiryhmillä oli keskenään suuria eroja. Sivistyneempiä olivat silloin egyptiläiset fatimidit, kai shiioja, ja barbaarisimpia olivat sunni-turkkilaiset seldžukit, jotka olivat juuri vasta kaupunkilaistumisen alussa olevia villejä paimentolaisia.
Varmaankin tulen lukemaan muutakin Utrion tuotantoa, vaikka genre ei ihan minun alaani olekaan. Olihan Yksisarvinen hulppea lukuelämys, jota voi mielestäni verrata mihin tahansa saman genren suurteokseen. Enemmän kuin viihdekirjallisuutta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti