Hieno juttu, että Andrei Pajanne julkaisi uuden teoksen näin pian edellisen, "Autuaiden saaren" jälkeen. Ja ihan oikein, "Nadia, onnetar" jatkaa sillä henkevän tieteisfantasian linjalla, josta ainakin juuri minä pidän ja nautin.
Kirja on ohuempi kuin edellinen järkäle, jopa lyhyehkö, mutta painavaa sisältöä täynnä. Jos "Autuaiden saari", jota nimitin "Andreaksen ilmestykseksi", jätti esittämäänsä monimutkaiseen maailmankuvaan lukijalle paljon avonaisia kysymyksiä, Nadia pyrkii esittämään kirjan ohuudesta huolimatta melko perusteellisen ja huolella hiotun sanoman, kosmologian ja henkisen "totuuden". Tarinan ei tosiaankaan voi väittää loppuvan kesken vaan, erityisesti päättäminen on tehty huolella.
Kirja kertoo päähenkilön elämäntarinan alkaen nuoresta pikkutytöstä... no, en kerro enempää. Jospa luonnehtisin tätä teosta vaikkapa "Nadian ilosanomaksi".
Minä pidän J.S.Bachin musiikista. Sille on tunnetusti ominaista "ankara rakenteellisuus ja logiikka", josta kaikki eivät nauti. Minä nautin. Minä olen löytäväni sekä "Autuaiden saaren" että "Nadia, onnettaren" juonellisessa ja käsittelyn kaaressa sellaisen systemaattisen, huolella harkitun rakenteen, jollaista ei usein fiktiossa tapaa. Menettely ei tee sisältöä mitenkään ennalta arvattavaksi, vaan helpottaa kokonaisuuden hahmottamista. Perinteisissä saduissa sovelletaan usein systemaattista rakenteellisuutta toimivana tehokeinona. Kirjan sanoma on melkoisen monimutkainen omaksuttava, eli se, että rakenne tietokirjojen tapaan tukee sisältöä, on mielestäni hyvä, lukijaa palveleva asia.
Pajanteen kirjalliselle tyylille on mielestäni ominaista myös taidemusiikin kaltainen dynamiikka. Kirjassa vuorottelevat mukaansa tempaavat tapahtumakulut ja toisaalta voimakkaat fortissimot, jotka on hyvä lukea rauhallisesti keskittyen sekä nautiskellen dramaattisesta kielestä ja aforisminomaisista totuuksista. Nadian elämä ei todellakaan ole mitään kevyttä musiikkia vaan syvällistä draamaa.
Kirjan sisällöllisen rakenteen voisi jakaa kolmeen osaan: (1) Nadian kehitystarinaan onnen ja onnettomuuksien vuorotellessa. (2) Nadian ihmeelliseen seikkailuun kosmisissa todellisuuksissa (3) Täydentävään yhteenvetoon ja huimaavaan lopputulemaan. Kirjan syvällinen henkinen sanoma rakentuu pikkuhiljaa, vähitellen tiivistyen ja tarkentuen loppua kohti. Kosminen ajatusrakennelma voi oikeastaan olla läkähdyttävä ymmärrettäväksi, jos ei ole ennestään tottunut vastavanlaisiin esityksiin, jos kaikki todella on lukijalle uutta. Nadian henkiset löydöt yhdistävät ikivanhat mystiikan esoteeriset opit sekä modernin kosmologian ja kvanttifysiikan. No, siellä täällä otetaan pieniä kaunokirjallisia vapauksia tieteellisten, todettujen lainalaisuuksien tulkinnoissa, mutta kokonaisuus, lopputulos on hyvin kiinnostava ja kaunis. Ainoa minua enemmän häiritsevä asia on ajan käsitteen pidättyminen "newtonilaisessa fysiikassa" jopa ajatuksen liikkuessa multiversumeissa. Käsite "ikuisuus", ajattomuus, todellisuuden perustana ikään kuin näyttää puuttuvan mallista. Tai sitten minulta jäi jotakin ymmärtämättä. Kaunokirjallista nautintoa tämä ei tietenkään paljoakaan häiritse.
"Nadia, onnetar" sisältää monia episodeja, joista erityisesti nautin. Eräs niistä oli "kosmisten seikkailujen" metsäkohtaus. Itse koen metsän hyvin paljon juuri kuvatulla tavalla. Toiset upeat jaksot olivat musiikin esittämistä ja kuuntelemista kuvaavat osuudet. Ne kouraisivat syvältä. Kaiken kaikkiaan loppua kohti alkoi tihentyvästi tulla vastaan kohtauksia, herkkiä tilanteita, joissa lukija joutui kuivaamaan oman silmäkulmansa ja ehkä pitämään pienen tauon, että silmillä taas näki tekstin.
Mikä teoksessa on parasta? Ehdottomasti monet syvälliset keskustelut, ennen kaikkea Nadian ja Marian väliset. Mitä sitten jäin kaipaamaan? Jos jotakin pitäisi keksiä, niin ehkä ennen varsinaisen tarinan kronologista alkua kertomuksen, minkälaisten omien kokemustensa kautta Nadia aivan pikkutyttönä tuli siihen tulokseen, että maailma on hänen luomansa.
