Kerron vaikutelmiani tästä hienosta kirjasta. Jos et ole lukenut kirjaa ja aiot lukea sen, niin lopeta tämän minun bloggaukseni lukeminen tähän ensimmäiseen kappaleeseen, sillä käsittelen lopussa tarinan lopettamisen periaatteita ja kerron tämän teoksen lopusta. Oletan, että "He eivät tiedä mitä tekevät" voitti erityisesti sisältönsä monipuolisuuden vuoksi. Romaanin keskeinen sanoma on, että me elämme tuskastuttavan monimutkaisessa maailmassa (vrt. toisen blogini otsikko), jossa rehellinen ihminen ei voi löytää mustavalkoisia arvoja ja tapoja elää. Me emme tiedä mitä teemme, emme tajua tekojemme seurauksia. Valtosen teos sisältää valtavasti tietoa nykymaailmasta. Jos Mark Twainin "Huckleberry Finnin seikkailujen" yksi päähenkilöistä oli Missippi-joki, 2014 finlandiavoittajan vastaavassa roolissa on internetin sosiaalinen meedia. Voisin kovin paljon liikaa lupaamatta väittää, että luettuasi tämän kirjan katsot maailmaa hieman eri silmin. Mutta eikö se ole eräs kaunokirjallisuuden tehtävistä?
Jussi Valtonen on psykologi. Minulle se näyttäytyy kirjalijan siviiliammattina taakkana. En pidä ylipsykologisoimisesta, henkilöiden sielunelämän patologisoiminen on minulle lukijana raskasta. Ehkä käytän sanaa liioitellusti, mutta teoksen kaikki kolme päähenkilöä ilmenivät tarinassa enemmän tai vähemmän vaikeina, neuroottisina tapauksina. Ehkä Valtonen oikaisisi minulle, että he kaikki silti mahtuivat tavallisen, mieltään terveen ihmisen raamiin. Tällaisia me muutkin olemme, ainakin meistä suurin osa. Psykologikirjailijalle 100% terve ihminen on varmaankin vähän kiinnostava "ohut persoonallisuus". Mutta kun Joe, Alina ja Samuel eivät minun mielestäni olleet edes 70% "normaaleita". Joe on täysipäisin. Kirjailijan tehtävä oli saattaa lukija ymmärtämään heitä kaikkia, asettua jokaisen asemaan. Minä en ihan aina kyennyt siihen, siis empatiaan, mutta aika lähelle pääsin. Valtonen osaa kyllä tämän puolen ammattialueensa, mutta ihmissuhdesisällön takia en tähän kirjaan tarttunut.
Minä aloitin tämän kirjan lukemisen siksi, että se toisena teoksena finlandiaehdokkaista aihepiirinsä puolesta kiinnosti minua. Olisin lukenut sen vaikka se ei olisi voittanutkaan. Niitä loppuja teoksia en aio koskaan lukea, vaikka vaimoni juuri eilen sai erään syntymäpäivälahjaksi, ei minulta. Olen melko nirso. Valtosen romaani sijoittuu nykyaikaan tai melko lähitulevaisuuteen, siis tarinan tapahtumien viimeiset kuukaudet. Tarinan aikajänteen symbolisenä kehyksenä ovat 20-vuotiskaskaat, heinäsirkat, jotka tekevät valtavan massaesiintymisen 20v välein, kirjan alussa ja lopussa. Se kirjan sisältö, jota minä erityisesti arvostan, on analyysi nykyajastamme ja lähitulevaisuudesta, sen ilmiöistä, uhista, lupauksista, ihmisten elämän muuttumisesta, yhteiskunnan muuttumisesta, salaliitoista, yhteiskunnallisesta juonittelusta, idealismista, kyynisyydestä, arvojen ristiriidoista, uusimman teknologian hämmentävistä ja ennalta arvaamattomista vaikutuksista.
Eräs kirjan keskeinen ilmiö, joka tosin ei merkittävästi vaikuta itse juoneen, on mystinen iAm-laite. Se on nettipääte, joka kytkeytyy suoraan aivokuoreen noninvasiivisesti kallon läpi (!) pienten korvien taakse sijoitettavinen elektrodien kautta. Oman ymmärrykseni mukaan pidän tätä lähinnä fantasiana. Itse laitteen suorituskyky ja sen intuitiivinen käyttöliittymä ovat juuri ja juuri uskottavia, mutta aivoyhteys ulkoisesta elektroniikasta olisi todellisuudessa tehtävä kirurgisesti asennettavilla implanteilla, jotka sijoitetaan kalloluun alle, aivokuoren pinnalle. Kallon läpi ei esimerkiksi tarinassa kuvattua videosignaalia mitenkään pysty reaalitodellisuudessa siirtämään galvaanisilla elektrodeilla. Implantinkin olisi oltava suoraan yhteydessä satojen miljoonien neuroonien kanssa, koska aivojen toimintaperiaate on hajautettu, rinnakkainen ja harvaa koodausta käyttävä. Mutta muuten laite voisi olla todellisuutta lähivuosikymmeninä, jos implantit asennetaan paikalleen esim nanorobottikirurgian avulla.
iAm lukee siis ajatuksia ja näyttää käyttäjälle kaikenlaisia tietoja ennen kuin ihminen itse edes tiedostaa haluavansa sellaisia nähdä. Se on superkehittynyt nettiselain. Tuloksena on addiktio, joka on teholtaan aivan eri luokkaa kuin tämän päivän nettiriippuvaisuus. Samalla laite tarjoaa vaarallisen mahdollisuuden vaikuttaa suoraan suurten ihmisryhmien ajatteluun esim. kaupallisesti ja poliittisesti. Tällaiseen olemme jo kovaa vauhtia menossa.
Tarinan keskeinen teema ovat eläinten oikeudet ja aivotutkimuksen (ja kaikki muutkin) eläinkokeet. Valtonen kertoi radiossa lukeneensa aihetta filosofisesti ja eettisesti käsittelevän kirjan ja muuttaneensa tämän seurauksena kirjan sisältöä laajalti, kirjoittaneensa uudelleen. Minä oletin, teoksessa siis käytäisiin perusteellisia keskusteluita asiasta, mutta näin ei ole tilanne. Kiistat ovat jupas-eipäs-tasoa: "Te ette oikeasti tajua mistä puhutte!" "Kiitos samoin!" Olin pettynyt!
Toinen teema on amerikkalaisen isän ja suomalaisen pojan vaikea suhde. Isä laiminlyö yhteyden ylläpitämisen Atlantin yli eikä poikakaan aktiivisesti yritäkään käynnistää vuoropuhelua, vaikka kouluiässä onnistuu kerran saamaan ohimenevästi toimivan yhteyden sähköpostin kautta. Kaikki on lopulta lähinnä saamattomuuden ja väärinkäsitysten summaa. Poika uskoo isänsä hylänneen hänet niin kuin tämä jossakin määrin tekeekin.
Kolmas teema on akateemisen maailman raakuus, ahdistavuus ja koukuttavuus. Neljäs teema on yritysten tarve vaikuttaa kaikkeen epäterveitä, kieroja menetelmiä käyttäen. Kun sitten aikuisen Samuelin ja hänen amerikkalaisen ystävänsä idealistinen maailman ja eläinten olojen parantamiseen tähtäävä joukkovoimainen lobbaus onnistuu saamaan yllättävän voiton, tuhoamaan pahan ylikansallisen korporaation, nuorten toiminta demonisoidaan tiedonvälityksessä, Joelle hänen poikansa mustamaalataan psykopaattiseksi terroristiksi, joka on tulossa tappamaan koe-eläimiä käyttävän tutkijaisänsä ja tämän perheen. Nuorten lakia noudattava, väkivallaton toiminta lopetetaan aseellisen iskuryhmän toimesta.
Jussi Valtonen käsittelee näitä teemoja, pääteemaa, eläintensuojelua lukuunottamatta, asiantuntemuksella ja koukuttavasti. Tämä on kirjan parasta, nautittavinta sisältöä. Tunnelma tiivistyy loppua kohti. Kirjaa on vaikea laskea käsistään. Kirjan alkupuolen junnaava ihmissuhdesekoilu sen sijaan oli minulle raskasta ja tylsää luettavaa, sekopäiden itsekästä toilailua, jota Valtonen vielä pitkitti. Hänen kirjallinen tyylinsä on värikästä, elävää, pystyisinpä itse joskus lähellekään, mutta miehekästä ja usein pitkiä virkkeitä suosivaan. Ei esim. Anni Kytömäen tapaan kaunista, herkkää, pienipiirteistä.
Kirjan loppupuolella häiritsee ultratiivis aikahyppyjen käyttö, joka tietysti on lukijan jännitystä pitkittävä tehokeino. En arvosta sitä. Se on fuskaamista! Buu!
Sitten se kirjan loppu, yleensäkin nykyaikaisten kirjojen loput. Miksi niiden on useimmiten jäätävä epäselväksi? Onko se "tyylikästä"? Kuoliko Samuel? Hän sai kolme osumaa pistoolista, mutta ilmeisesti eivät tappaviin paikkoihin, näin ehkä annetaan ymmärtää. "Lukija saa itse päättää!" on ilmaus, josta en pidä. Yleensä miksi päähenkilöiden pitäisi kuolla kuten typerissä oopperoissa ja antiikin hienossa tragedioissa. Kuolema tietysti tuo tarinaan maanläheisyyttä, mutta jättää tarinan lopussa pahan jälkimaun. Olenko minä lapsellinen? Ok, en häpeä. Minun tulkinnassani Samuel vietiin pillit soiden teholle ja kuntoutui sairaalasta vasta puolen vuoden kuluttua, ei vielä kahden kuukauden kuluttua, kuten tarinassakin vihjaillaankin.
Anni Kytömäen Kultarinnan epäselvän lopun hyväksyn, jos hän lupauksensa (?) mukaan joskus kirjoittaa jatko-osan, muuten murjotan asialle pysyvästi. Eowyn Iveyn (lokakuun bloggaukseni) Lumilapsi-tarinassa on symmetriavirhe loppuratkaisuun liittyen. Lapsi syntyi fantasianomaisesti lumesta noin kymmenvuotiaaksi: saapuvia jalanjälkiä ei ollut. Silti hänelle myöhemmin esiteltiin reaalivanhemmat ja taustatarina, joka oli ristiriidassa fantasiasyntymän ja muunkin salaperäisen olemuksen kanssa. Loppuratkaisuussa hän lähti, katosi nuorena aikuisena, äitinä, yhtä salaperäisesti kuin lapsena ilmestyikin. Minulle tässä on kauneusvirhe, joka jättää pahaa makua. Kirjailija on taas "nykyaikaisesti" jättänyt lukijalle toivonpilkahduksen lopettamalla kirja mainintaan "ensilumen satamisesta". Ehkä Faina palisi? En arvosta tällaisia salaperäisyyksiä juonen keskeisissä kulminaatioissa. Lukijalle, minulle sekä Ivey että Valtonen antavat aivan tarpeeksi muutakin visualisoitavaa ja pohdiskeltavaa kirjojen hienossa sisällössä. Miksi en voi saada myös hyvää, makeaa jälkimakua, kuten esim. Murakamin upeassa "Kafka rannalla" kirjassa, josta kerron jossakin vaiheessa. Viimeksi mainitun sijaan Murakamin "Värittömän miehen vaellusvuodet" sen sijaan jättää taas inhottavasti, "nykyaikaisesti" tarinan auki: Miksi Sara käyttäytyi niin kuin käyttäytyi? Miksi Tsukuru ei vastannut puhelimeen? Tekikö Tsukuru lopuksi itsemurhan? Minulle jäi paha maku.
