maanantai 27. lokakuuta 2014

Eowyn Ivey: Lumilapsi

Kehityslukemistona käsiini joutui ihmeellinen kirja: Eowyn Iveyn Lumilapsi. Kirja on juuri minulle yhtä suuri löytö kuin Anni Kytömäen Kultarinta. Lisäksi teoksilla on merkittävästi yhteistä. Molemmat ovat nuoren naiskirjailijan menestyksekkäitä, loistavia esikoisteoksia, joissa lumoavilla luonnonarvoilla ja kansantarinoilla on merkittävä asema. Molemmissa lisäksi kirjoittaja hyödyntää kotikenttäosaamistaan, mikä tietystikään ei ole harvinaista. Eowyn on syntyisin Alaskasta, jonne tarinakin sijoittuu. Lumilapsi, Faina-tyttö, on suunnilleen Kultarinnan Mallan ikätoveri, ehkä muutaman vuoden vanhempi. Tapahtumat sijoittuvat 1920-luvulle.  Lumilapsi on lähempänä pitkässä viimeistelyssä olevaa omaa tarinaani verrattuna Kultarintaan. Tuli taas paineita parantaa kerrontaani.

Kultarinnassa jäi askarruttamaan muutama yksityiskohta, erityisesti hieman hämärä loppuasetelma. Anni itse kertoi jättävänsä tulkinnan lukijalle. Niinhän Johanna Sinisalokin teki peikkotarinassaan, jonka hieman sijoitan jossakin suhteessa samaan fantasiakastiin kuin nämä nuorten naisten tuoreet kirjat. Tosin "Ennen päivän laskua ei voi" on scifipainotteisempi niinkuin minunkin peikkokirjani.

Sen sijaan Lumilapsessa on koko perusasetelma ihmeellinen. Eowyn vielä korostaa tyylissään sitä, että Faina ei ollut kirjan henkilö muiden joukossa vaan jotakin aivan muuta. Mutta mikä ihme hän oli? Jäin todella hämmentyneenä miettimään tätä saatuani kirjan eilen luetuksi ja yöuneni jäivät vähiin kun olin kuivannut kyyneleet poskiltani.

Yritän välttää tietenkin paljastamatta oleellisesti enempää kuin kirjan takakansi, jotta lukuelämys ei vesittyisi, mutta kerron ja perustelen sitä hämmästyttävää johtopäätöstä, johon viime yönä päädyin. Illalla selailemissani nettikeskusteluissa kukaan ei ollut esittänyt mitään vastaavaa. Niistä kuulsi yleinen hämmennys ilman ratkaisua. Minä löysin lohdun itselleni!

Lyhyesti kirjassa keski-ikäinen, lapseton uudisasukaspariskunta, joiden oma lapsi oli aikoinaan syntynyt kuolleena, jättäen syvät haavat sieluihin, ponnistellee suurten vaikeuksien keskellä armottoman, mutta upean Alaskan luonnon armoilla. Vaikeudet ovat sekä fyysisiä että henkisiä.

Mies ja vaimo tekevät ensilumesta suurten tunteiden vallassa itselleen lumitytön, jolle pukevat kaulaliinan ja lapaset. Aamulla lapsesta on jäljellä rippeet, kaulaliina ja lapaset ovat kateissa ja pienet jalanjäljet johtavat metsään. Moneen otteeseen korostetaan, että paikalle ei johtanut saapuvia jälkiä. Tämä on erittäin oleellista ja tähän lyhyesti palataan kirjan lopussa.

Pian pariskunta alkaa nähdä asiallisesti, talvessa hyvin pärjäävästi pukeutunutta lasta, joka juoksentelee puiden välissä ketun seurassa. Mies, Jack ja vaimo, Mabel tulkitsevat tilanteen eri lailla, oman ymmärryksensä mukaan. Mabelin viitekehys on vanha lastekirja, jossa kerrotaan vastavanlaisesta, venäläisestä kansansadusta. Jack on realisti, mutta ei voi kieltää itseltään havaintojaan.

Suurimmassa osassa kirjan sisältöä vain Jack ja Mabel näkevät tytön, Fainan, mutta kirjan lopulla joukko laajenee, muutkin alkavat uskoa tytön olemassaoloon. Tyttö ei ole kaamoksen ja mökkihöperyyden tuote vain jotakin aivan muuta.

Eowyn kirjoittaa tarinaa kertojana ja imperfektissä. Minä pidän tästä. Oleellista on, että tyttö ei ole itsenäinen toimija. Hän esiintyy AINA vain muiden havaintojen kohteena. Hänen omista ajatuksistaan ei KOSKAAN kerrota. Kun tavalliset dialogit esitetään kirjassa lainausmerkeillä: "Kuulin laukauksia, Saitko saaliin?", niin keskustelut Fainan kanssa esitetään ilman lainausmerkkejä, niin lapsen kuin pariskunnankin kommentit: Milloin tämä tapahtui? Silloin kun lunta satoi ensi kerran, lapsi vastasi. Lukija saa ensin vaikutelman, että nämä dialogit ehkä ovat kuvitelmia, mielen sisäisiä. Eivät ne ole. Faina osoittaa todellisuutensa hyvin konkreettisesti. Silti kertoja ei koskaan kerro lumilapsen toiminnoista, tilanteesta yhtään mitään sellaisessa tilanteessa, jossa kukaan ei häntä tarkkaile. Tämä on oleellista, minusta hyvin tarkoituksellista. Ja hyvin outoa.

Toinen ei kovin selvästi esiin tuotu, mutta kiistaton piirre tarinassa on se, että Faina on aina tietoinen, jos joku häntä tarkkailee, vaikka tarkkailija luulee olevansa piilossa. Faina on yllättävän tietoinen monista muistakin asioista.

Mikä Faina siis on? Hän ei ole "henkiolento". Mistä hän ilmestyi? Missä hän oli silloin kun kukaan ei nähnyt?

Tarina kertoo lapsesta, lopussa jo nuoresta naisesta, ainoastaan silloin, kun joku häntä tarkkailee. Kaikki muu tytön elämä on piilossa, ainoastaan Fainan omien kertomusten varassa. Kertoja ei niistä tilanteista puhu vähääkään, hänkään ei tiedä! Asetelma on hyvin korostunut lukijalle. Miksi näin?

Kuullostaako jotenkin tutulta? Missä olet törmännyt tällaiseen asetelmaan? Oletko kuullut kvanttifysiikan kaksoisrakokokeesta? Onko kaukaa haettua? Minusta ei ole. Jos koejärjestely on outo, kehoitan opiskelemaan hieman ja googlaamaan. Koe on maailmankuvallisen tason tärkeää yleissivistystä. Se on synnyttänyt suurta hämmennystä ja väittelyä, joiden nostattama pöly ole fyysikoiden ja filosofien keskuudessa vieläkään laskeutunut. "Jos et ole näistä löydöksistä kauhistunut, et ole ymmärtänyt niitä!"

Kokeessa tutkittiin ensin elektronien ja säteilykvanttien käyttäytymistä, mutta nykyisin on todettu, että asiallisin järjestelyin koe toimii kuinka suurten molekyylien kanssa tahansa. Tietääkseni hiiliatomeista tehty fullereenipallo on suurin, jolla tulokset on vahvistettu. Ja se on elektroniin verrattuna jättiläinen. Teoreettista maksimikokoa ei ole! Faina sopii vielä oikein hyvin, ehkä myös koko maailmankaikkeus. Tästä seuraa ihmeellisiä asioita!

Kokeessa kohde, kvantti, elektroni, molekyyli esiintyy kahdessa tilassa, sillä on kaksi eri luonnetta. Perinteisesti sanotaan, että se esiintyy aaltona tai hiukkasena. Aaltotilaa nimitetään "aaltofunktioksi", "superpositiotilaksi". Kun aaltofuktiokohdetta tarkkaillaan, se "romahtaa" hiukkaseksi, aineelliseksi kappaleeksi. Tarkkailija on perinteisesti valokuvausfilmi, valokenno, mutta se voi olla mikä vaan, ihminen, hedelmäkärpänen, herkistynyt molekyyli. Tarkkailija aiheuttaa romahduksen, mutta aaltofunktio päättää itse paikasta, missä romahdus tapahtuu.

David Bohm nimittää nimittää aaltofunktiotilaa "implicate order"-tilaksi ja pitää sitä todellisuuden normaalitilana. Se aineellinen "explicate order", jonka me havaitsemme, on poikkeustila.  "Implicate order", piilojärjestys, on tila, jossa kohteella ei ole paikkaa eikä aikaa. Siinä tilassa kaikki maailmankaikkeuden kohteet ovat yhteydessä toisiinsa, tietoisia toisistaan. Tässä tilassa myös Faina on silloin, kun häntä ei tarkkailla. Hän tietää kaiken, on yhteydessä kaikkeen. Hän ei ole missään ja hän on kaikkialla. Erityisesti hän voi itse päättää, missä hän "romahtaa" piilojärjestyksestä "ilmijärjestykseen", havaittavaksi, fyysiseksi lapseksi, nuoreksi tytöksi. Ilmeisesti fyysinen Faina ei täysin ole tietoinen todellisesta luonnostaan. Jotakin hän selvästi aavistaa. Tarinassa on pinnan alla panpsykistinen henki.

Ensimmäisen kerran Faina tuli fyyseksi, kun Jackin ja Mabelin tietoisuudet suuren liikutuksen vallassa projisoivat hänet lumitytöksi pihalleen ja pukivat hänet omaksi lapsekseen. Samalla Faina loi itselleen menneisyyden, varhaisemman lapsuuden, johon romaanissa varovaisesti viitataan. Tarinan kuluessa Faina katosi ja ilmestyi uudelleen. Hänellä oli tehtäviä, jotka hän suoritti. Tarina on ennenkaikkea Mabelin, mutta myös pariskunnan parisuhteen kasvutarina. Samoin kaunis kuvaus karujen seutujen naapuriavusta ja yhteisöllisyydestä. Myös kolmas henkilö, naapurin hieno, ihailtava nuori poika Garret, koki vaikuttavan kehityksen "Seitsemän veljeksen Laurista" vastuulliseksi mieheksi. Myös Faina tietysti kehittyi, mutta hänen perimmäinen, salaperäinen luonteensa säilyi.

Minua saa syyttää, että yritän selittää puhki mystiikan, jota ei saisi selittää. Mutta selittämättömyys jätti minulle kipeitä kysymyksiä luettuani tarinan loppuun. En voinut nukkua. Pyyhittyäni kyyneleet silmistäni aloin etsiä vastauksia. Nyt tuntuu paremmalta, vaikka en tiedäkään, miten Eowyn itse näkee asetelman. Missään nimessä hän ei paljon selittele, kuten ei Annikaan kaikkia kirjansa herättämiä kysymyksiä. Sellaista fiktio on.

Tarina on liikuttava, tunnelmien vuoristorataa, masennuksesta hurmioon ja takaisin ja taas uusi nousu. Ymmärrän 1920-luvun Alaskan reaaliteetit, vaikka nyrpistän nenääni fyysisen Fainan ja Garretin moraalille. Hengissä pysyäkseen tärkeä käytäntö oli raaka ansapyynti metsissä. Se on romaanissa tärkeässä roolissa.  Faina ja Garret olivat luonnonlapsia, jossakin määrin petoja, vaikkapa kettuun ta ahmaan rinnastettavia, syyntakeettomia. Se on ajankuvausta. Toivottavasti ansapyynti on Alaskassa jo päättynyt.

Kirja ehdottomasti kannattaa lukea! Jos pidit Kultarinnasta, pidät myös Lumilapsesta. Toivottavasti pidät aikanaan myös minun peikkokirjani tytöstä (Satu on Mallan ja Fainan henkinen sisko, ehkä lähempänä Fainaa), vaikka en asetakaan itseäni näiden nuorten mestareiden, kirjailijoiden rinnalle.