Tarinan aikarakenne

Olen aloittelija kaunokirjallisen ilmaisun alalla, vaikka olenkin saanut aikaiseksi yhden romaanin ja kolme muuta on samanaikaisesti työn alla. Ihailen kirjailijoita, joilla on lahjoja ja kärsivällisyyttä panostaa valtavasti esikoisteokseensa ja tehdä siitä heti mestariluomus. Minulla ei ollut, halusin tehdä jotakin ja ehkä jättää sitten koko touhun. Tosin kävi.

Olen kohtuullisen tyytyväinen "Tonttukirjaan", mutta ei se tietenkään kuulu oikeiden "palkintoehdokasteosten" joukkoon. Toivon että joku on viihtynyt sitä lukiessaan ja että siitä on jäänyt joitakin ajatuksia itämään. Juuri viimeksimainittuun olen siinä pyrkinyt. Ainakin kirja on aihepiiriltään ja käsittelyltään erikoinen, omintakeinen, vaikka itse sanonkin.

Nyt haluan jatkaa ja parantaa edelleen laatua. Kesällä luin joko lehtiartikkelin tai blogin, en muista, jossa joku käsitteli kirjan aloittamista, ensimmäistä virkettä tai kappaletta. Hän esitti, että sen perusteella lukija tekee päätöksen jatkaako hän vai ei, ostaako hän kirjan vai ei. Pidän tätä väitettä ylikaupallisena lukijoiden aliarvioimisena. Ainakaan minä en koskaan ole tehnyt lukemispäätöstä tällä perusteella. Päätös on monen vaikutteen summa ja ensimmäinen virke on niistä viimeinen, vähiten merkitsevä.

• Luen takasivun tekstin.
• Usein olen lukenut tai kuullut arviointeja.
• Katselen kansikuvaa ja mietin kirjan nimeä.
• Avaan kirjan useista satunnaista paikoista ja luen virkkeen tai pari. Erityisesti dialogit kertovat paljon ja ovat nopealukuisia. Tämä menetelmäni on varmasti harhaoppinen, eihän sisällöstä saisi tietää liikaa etukäteen, pilaa lukunautinnon! Ei koske minua. Jos kirja on todella hyvä, siitähän nauttii vielä toisellakin lukemisella, jopa enemmän kuin ensimmäisellä. 
• Luen kirjan ensimmäisen kappaleen.

Nykyaikaisissa kirjoissa ja elokuvissa käytettään epälineaarista ajan käsittelyä tehokeinona. Aloitetaan teos jostakin tarinan dramaattisesta episodista, jätetään se kesken, ja palataan kertomaan miten tilanteeseen oli jouduttu, tyypillisesti hyvin pitkää tapahtumaketjun tuloksena. Tämä kesän kehityskirjoistani Pajanteen Autuaiden Saari ja Kytömäen Kultarinta käyttävät tätä. Murakamin Kafka rannalla ei käytä. Ymmärrän, että tyylillä pyritään sitouttamaan lukijan ottamaan selvää ja lukemaan kaikki loputkin. Pajanne pudottaa heti alussa päähenkilön suuren lentokoneen kanssa myrskyssä mereen. Kytömäki ajaa Erikin keväiselle, kylmälle rannalle parin viikon ikäisen tyttärensä kanssa tekemään laajennettua itsemurhaa hypotermian avulla. Murakami aloittaa verkkaisesti kuvailemalla nuoren pojan kiireetöntä, hyvin valmisteltua, ei kovin dramaattista kotoa karkaamista. Poika tietää, että hänen ainoa omaisensa, omituinen taiteilijaisä, tuskin edes huomaa pojan kadonneen ja on oikeassa.

Esitettyjen oppien valossa Murakamin lukija voisi pitkästyä, mutta sympaattinen poika ja keskustelu hänen viisaan toisen minänsä kanssa viihdyttävät ja kiinnostavat. Dramatiikka tulee mukaan vasta muutaman päivän ja muutaman luvun kuluttua karkaamisesta. Alku on levollista ja kiinnostavaa jutuskelua.

Olen päättänyt kuitenkin editoida jo periaattessa valmiin toisen kirjani, "Peikkokirjan" (työnimi kuten "Tonttukirja") alun epälineaarisen kerronnan mukaiseksi. Kerron heti alussa 10-vuotiaan pikkutytön dramaattisesta elämänratkaisusta stressaavassa tilanteessa ja palaan vasta sen jälkeen kertomaan "miten tähän oli jouduttu" alkaen tytön kokemasta kesälomasta kuusivuotiaana. Menettelen siis vastavalla tavalla kuin monet, monet elokuvat, Pajanne ja Kytömäki. Katsotaan, mitä siitä tulee. Tuleeko tarinasta koukuttavampi?