Turun kiukkuiset ihmeet

Yleisesittely

Lemmikki Valkeamerin ”Turun ihmeitten yö” on erikoinen romaani. Se on pullollaan katkeraa kapinaa ”vaaleanpunaista ajattelua” vastaan.
Tarina alkaa vuodesta 2028, mikä ei loppujen lopuksi niin valtavasti eroa kirjan ilmestymisvuodesta 2018. Turun ja muun maailman ei oleteta niin valtavasti muuttuvan. Mitenkähän on? Romaanissa vieraillaan Seattlessa ja Israelissa. Edellinen on ”modernisoitunut”, jälkimmäinen ei mainittavasti.
Juoni kertoo kirjailija-yrittäjä Salli Vaasan kahdesta tyttärestä, lääkäri Lumikista (Lumi), lavastaja Miraldasta (Mira) sekä näiden kahdesta tyttärestä sekä kaikkien viiden naisen miehistä ja miesystävistä. Kertomuksen muodollisen rungon perustan muodostavat parisuhteiden kehityskulut. Parisuhdekehittelyt ovat muuten tavanomaisia, mutta niihin liittyy maailmankatsomuksellisia jännitteitä. Kertojia on kaksi: sivusta katseleva ja kommentoiva enkeli Azariah ja Mira itse. Klaanin ulkopuolinen, tärkeä sivuhenkilö on Lumin ja Miran serkku, Kiri, joka lievästi mielenterveysongelmainen, Lumikin yksityispotilas sekä 'pinkkien' (vihreiden) puheenjohtaja ja presidenttiehdokas, Sallin ideologinen vastustaja. Kirillä oli vaikea äitisuhde lapsuudessa.
Romaanin juonen järeä runko muodostuu 80v ikäisen Sallin suuresta suunnitelmasta muuttaa koko Suomen henkistä ilmapiiriä kaappaamalla kaksi puoluetta, yhdistämällä ne ja syntynyt oikeuspuolue instrumenttina palauttaa Suomi laimean suvaitsevaisuuden pinkistä sumusta jämäkän, aikuisen moraalin tielle.
Oleellista on se, että rautarouva Salli on katolinen. Sallin ristiretken ydin onkin tiukka kulttuuripolitiikka, jossa Jumala on määrä palauttaa vuosisatojen tauon jälkeen uudelleen kulttuurin keskiöksi.
Vuoden 2028 maailman oletetaan olevan ultrasuvaitsevainen, järjettömyyteen asti. Totuuksien etsiminen on kielletty, koska uusi totuus voisi loukata jotakin: kaikki totuudethan ovat yhtä hyviä. Tätä ajattelua vastaan Salli kapinoi. Hänen rohkeat bloggauksensa ja twiittinsä ovat luonnollisesti moniarvoisuutta rikkovia vihapuheita.
Juonen kolmas ulottuvuus, parisuhteiden, kulttuuripolitiikan rinnalla on nimitapaus: ”Turun ihmeitten yö”, Turun 800-vuotisjuhla kaupungin syntysijoilla, Koroisten niemessä 2029. Siellä tapahtuu odottamattomia, vaikuttavia asioita, joita sitten pureskellaan koko lopputarinan ajan. Ihmeillä on vahva uskonnollinen viritys.
Aivan romaanin lopulla tehdään pieni aikahyppy vuoteen 2049. Viimein edesmenneen Sallin kaikki unelmat ovat toteutuneet. Vuoden 2049 uudistunut Suomi on kovin erikoinen paikka, tulkinnanvarainen paratiisi. En kerro enempää.
”Turun ihmeitten yön” sisällön ydintä ovat lukuisat Sallin klaanin sisäiset keskustelut, poliittiset juonittelut, TV-haastattelut, -väittelyt, Sallin mauttomuuden rajoja hipovat ja ne tulkinnanvaraisesti ylittävät twiitit ja bloggaukset sekä pitkät lainaukset Sallin kirjoittamista poleemisista teoksista. Kiinnostava sivuhenkilö on kuningatar Kristiina, jota käsittelevän näytelmän (Sallin kirjoittama) lavasteita Mira toteuttaa. Minusta juuri Mira ja Kristiina ovat tarinan samaistettavimmat henkilöt.
Pidän hyvin uskottavana, että kirja ei luettuna ihan helposti unohdu. Vastaavaa minä en ole lukenut.

Ps. Teoksessa abortti ei ole tärkeä teema, vaikka se usein mainitaan. Juonellisesti tärkein asia on naispappeus. Se liittyy juoneen tavalla, joka varmasti loukkaa suomalaisia, luterilaisia naispappeja. En paljasta miten. Jos itse olisin naispappi, polttaisin varmasti kirjan takassa :-) Mutta en ole!

Maistiaisia

(Lähinnä) Sallin aforismeja:

• Yhteisvastuu ja solidaarisuus ovat kermavaahtosanoja.
  
• Jumala ei ole demokraatti. Jumalan oikea ja väärä ei äänestämällä horju.
  
• Eurostoliitto jätti perustuslaistaan Jumalan pois kokonaan. Sitä ei Jumala jätä rankaisematta.
  
• Varokaa. Kansojen sulatusuunit lipsuvat uuneiksi.
  
• Arvoliberalismi on ajatusten törmäilyä. Luovuus tarvitsee virikkeitä. Täällä (Seattlessa) se on aina sitä samaa kaikki-käy-meininkiä.
  
• Kun mies tietää, että naiset tekevät abortteja, hän ei luota naisiin. Mies on pohjimmiltaan pieni poika, jonka ensimmäinen rakkaus on äiti. Kun lapsi tajuaa, että äiti olisi voinut tappaa hänetkin, hän pitää äitiään yhtä pelottavana kuin satujen paha äitipuoli. Pahana,  vihattavana, halveksittavana.
  
• Sydämessään jokainen tietää, että abortti on sekä lapsenmurha että vastoin äidin arvokkuutta, sydämen viisautta, nisäkkään luontoa.
  
• Älä ota koiraa helpoksi lapsen korvikkeeksi. Koirat eivät sinua hautaa.
  
• Naisesta on tullut hirviö. Ei sen jälkeen kun hän sai opiskella niin pitkälle kuin halusi, ei, vaan sen jälkeen kun sai ruveta tappamaan lapsia kohdustaan. Nainen murhaajana on vienyt yhteiskuntaa surkeaan jamaan.
  
• Kiltti lääketiede saattaa olla eettisesti arveluttavilla raiteilla. Kun ihmisen ja Jumalan mielestä on aika lähteä, se estetään. Kun ikivanha tai ylivanha ihminen saa esimerkiksi jonkun halvauksen tai keuhkokuumeen, niin lääketiede kiireesti liuottaa klimpit ja syöttää antibiootit. Vanha ihminen kuntoutetaan ja saa kohta jonkun muun sairauden ja joutuu kitumaan pitkään. Näin tuhlataan yhteiskunnan varoja, läheisten energioita.
  
• Nainen, jos haluat kasvattaa komean miehen pojastasi, älä ensimmäisen ristiriidan tullessa ota avioeroa. Turha lähteä hakemaan oikeita miehiä, sitä mallia valmistetaan enää vähän, jos ollenkaan. Nainen. Aloita sinä oikeiden miesten uustuotanto.
  
• Median teot ovat hilsettä todellisuuden päällä. Media osaa yhden draaman muodon, vastakkaiasettelun. Se tekee kaikesta me vastaan te, mutta ratkaisukeskeisyys on sille vieras tavoite.
  
• Montesquien parooni, 1721: ”Kaikkien niiden kiihkeimpänä haluna, jotka tahtovat käydä älykkäästä, on kirjojen kirjoittaminen. Mutta se päättämämpää keksientöä en osaa ajatella. Luontohan näyttää viisaudessaan pitäneen huolta siitä, että ihmisten tyhmyydet jäävät hetkellisiksi, mutta nyt kirjat tekevät ne kuolemattomiksi.
  

Menestyksellistä sääntöjen rikkomista!

Tarkastelen Colleen McCullough:n romaania "Tim" siksi, että kirjoittajan, kirjailijan perspektiivistä se on esimerkki sovinnaisten hyvän teoksen kriteereiden suhteellisuudesta. Kirjoittajalla on vapaus toimia näitä kriteereiden vastaisesti ja silti tuottaa nautittavaa luettavaa.

Teos on julkaistu 1974 ja tapahtumat sijoittuvat ehkä 1960-luvun Australiaan. Jonkinlaisena kategorisointina voisi esitellä, että romaanin aiheena on "kielletty rakkaus". Silloinhan juonen pitäisi päättyä tragediaan, ollakseen nautittavaa taidekirjallisuutta, eikö niin? No, tämä tarina ei pääty tragediaan, kaikki sujuu hyvin. Kuullostaa tylsältä, eikö vaan? Kaikkea muuta!

Ollakseen kiinnostava, juonen pitäisi sisältää yllätyksiä: mikään ei ole sitä miltä näyttää. Lukija joutuu koko ajan kyseenalaistamaan vaikutelman. Ihmiset juonittelevat toistensa selän takana ynnä muuta kehittynyttä sosiologiaa. No, tässä teoksessa ei ole mitään tällaista. Lukija pysyy erinomaisesti mukana ja helposti arvaa, mitä tapahtuu seuraavassa luvussa. Tylsää? Ei todellakaan!

Aloittelevaa kirjailijaa opetetaan, että kirjan jokaisen luvun pitää päättyä pieneen katastrofiin ja tarinan lopussa on suuri viimeinen katastrofi. Kehittyneessa tragediassa, suuressa taiteessa ruumiita tulee, lopputulos on lohduton. Kevyessä kirjallisuudessa lukijalle jätetään pieni toivo, tärkeimmät päähenkilöt jotenkin selviävät kuiville.

Timissä ei mikään luku ei pääty katastrofiin eikä lopussa ole mitään suurta lopputaistelua, vain kevyttä jännitystä, joka aiheutuu lähinnä siitä, että lukija on muualla opetettu pessimistiksi. Tylsää? Ei missään nimessä! Ei ole tylsää, jos lukija lopettaa kirjan hymy huulillaan.

No, missä  Colleen McCullough:n romaanin "Tim" ansiot sitten ovat? Miksi sitä lukee herpaantumattomalla kiinnostuksella? Sisällössä, sisällössä ja sisällössä. Ei juonessa. Tarina esittelee kahden äärimmäisen poikkeusihmisen vaikean rakkaustarinan, pitää sitä maailmankuvaa, jota lukijakin kenties edustaa, täysin pilkkanaan. Rakkaustarina on vaikea, mutta se etenee kuin raskas tavarajuna, ratapölkky kerrallaan ilman pahoja takaiskuja. Lukija nauttii täysin siemauksin pienistä onnistumisista.

Lukija joutuu haastamaan omat asenteensa, ainakin jos osaa sijoittaa tarinan 50v takaiseen aikaan. Nimihenkilö Tim on älyllisesti heikkolahjainen nuori mies, hieman tyyppiä Forrest Gump, sympaattinen, komea, lisäksi käsistään taitava, jopa esteettisesti lahjakas. Missään nimessä hän ei ole "sairas". Hän on vain erilainen.

Timiä on kohdeltu kaltoin, pilkattu, hän on saanut huonoa opetusta. Esimerkiksi lukutaito on jäänyt saavuttamatta. Mutta hän on fyysisesti upea, ilo silmälle, kaikille ystävällinen.

Toinen päähenkilö, Mary, on älykäs 45v ikäinen nainen, elämän kovassa taistelussa kouliintunut ja voittajana selvinnyt, suuren yrityksen kakkoshenkilö, toimitusjohtajan yksityissihteeri, hyvätuloinen ja siis varakas. Marystä on kehittynyt aseksuaalinen kyynikko. Miehet eivät kiinnosta, aineellinen vauraus on hänen elämänsä pääsisältönä... kunnes Tim eräänä aamuna kärrää betonia hänen talonsa edustalla. Tim lumoaa Maryn olemuksellaan. Mies on niin erilainen kuin kaikki naisen tapaamat miehet. Aluksi Mary teettää Timillä puutarhahommia. Vähitellen ystävyys syvenee.

Tarinan suuri taistelu tulee siitä, kun Timin vanhemmat yksi kerrallaan kuolevat. Timin kohtalo, odotusarvo loppuelämältä olisi huono, ellei Mary suuren sisäisen taistelun jälkeen olisi päättänyt naida nuoren, "kehitysvammaisen" miehen, joka voisi olla ikänsä puolesta hänen poikansa.

Teoksen ansio ei siis ole juoni, koska se on niin yksioikoinen, selkeä, yllätyksetön. Teoksen ansiona ovat pienten yksityiskohtien havainnointi, herkkä tutustuminen sekä Timin että Maryn sielunelämään. Syvälliset keskustelut viisaiden ihmisten, Maryn tuttujen kanssa. Ainoa "pahis" on Timin älykäs pikkusisko, joka on äärettömän mustasukkainen veljestään eikä alistu järkevään keskusteluun Maryn kanssa.

"Tim" edustaa sitä kirjallisuuden syvintä arvoa, jota minä haluan itsekin edustaa: aitoa sisältöä juonen kustannuksella. Inhoan juonen sekavuutta. Hyvässä teoksessa on sisällössä aina oltava jotakin hyvin poikkeuksellista: poikkeusihmisiä, poikkeusolosuhteita, syvää, filosofista ajattelua, tieteisfantaisia jo käsitteenä sisältää jotakin, joka ei kuulu "tylsään arkitodellisuuteen". Timissä päähenkilöt, molemmat ovat hyvin poikkeuksellisia, erittäin positiivisia, hyviä ihmisiä, vain niin erilaisia, kiinnostavia.

Kivitasku: sukupolvien vaiheita Saimaan rannalla ja Pietarissakin.

Ostin Anni Kytömäen viime kesänä ilmestyneen romaanin, 645-sivuisen Kivitaskun elokuussa, eli 2017. Odotukseni olivat määräytyneet Kultarinnan perusteella.

Tarina alkoi rytinällä, jota kesti noin ensimmäiset 100 sivua. Välissä oli suvantona kirjan toisen pääkertojan, Vekan tajunnanvirtaa. Seuraavat noin 200 sivua veivät minulta voimat. Olen hidas lukija, näiden sivujen kuluessa yksinkertaisesti tapahtui liian vähän. Ja se mitä tapahtui, oli liian sumeaa, epäselvää: jätin lukemisen kesken ja päätin jatkaa joskus myöhemmin. Tarina ei vain oikein tempaissut mukaansa. Albert kärsi pakkotyötuomiotaan ja katseli maailmaa kyynisen, venäläisen intellektuellin silmin. Masentuneen Vekan sekava tajunnanvirta masensi lukijaa. Näitä kirjan alkupuolen yksityiskohtia arvostaisi varmasti enemmän, jos kahlaisi koko teoksen toiseen kertaan, jolloin paremmin ymmärtäisi miten asiat niveltyivät toisiinsa. Ensimmäisellä lukemisella minulta taatusti paljon merkityksellistä livahti ohi, yli hilseen. Esimerkiksi pidin Vekaa koko ajan miehenä! Ehkä se oli tarkoituskin? Oliko? En kuitenkaan aio lukea Kivitaskua toiseen kertaan.

Toin Kivitaskun mökiltä kotiin odottamaan ja avasin uudestaan Helmikuun alussa: pakkohan tuo oli ponnistella loppuun! Tässä välissä olin lukenut lukuisia muita teoksia ja keskittynyt omaan kirjoittamiseeni. Viimeksi mainittuun menee luonnollisesti enemmän aikaa kuin lukemiseen.

Ilahduin positiivisesti. Kerronnan rytmi muuttui Saimaan kanavan räjähdysonnettomuuden jälkeen ja jatkui sisällökkäänä aivan  paksun teoksen loppuun asti. Ei vaatinut suurempia ponnisteluita. Vain masentava Veka aina välissä sekoili tietämättä mitä oikein elämältä halusi. Mutta nekin jaksot antoivat jotakin lukijalle.

Teos hyppii 1800-luvun ja nykyajan, kevään 2012 välillä. Aivan alun rytinässä kerrotaan Helenan elämän rajusta käänteestä 1950-luvulla ja tarinan lopussa viivytään jonkin verran 1900-luvun alussa.

Teoksessa on kaksi minä-muotoista, "first person" preesens-kertojaa, nykyaikaan sijoittuva Veka ja tämän esivanhempi, Albert. Viimeksi mainittu on tarinan keskeinen, useimmiten objektiivinen tarkkailija, havainnoija, nuoruudessaan itse venäläinen kirjailija, silloin vielä nimellä Sergei. Poikkeuksina Helena-osuudet alussa ja lopussa, joissa on erillinen "third-person" kertoja. Aivan muutamissa paikoissa maailmaa katsellaan Katinkan silmin, aivan liian vähän ja lyhyesti!

Väkisinkin saattaa pohtimaan modernin "first-person" ja klassisen "third-person" kerrontojen eroja, etuja ja puutteita. Minä olen klassisen ratkaisun kannattaja, niin lukijana kuin kirjoittajanakin. Moderni kerronta on kuin kamera, joka katsoo maailmaa, suuntaa katseensa ja kertoo mitä näkee, mitä tuntee. Se ei näe muiden henkilöiden päiden sisään kuin subjektiivisen arvailun kautta. Kerronta ei tiedä sitä, mitä kertova henkilö, tavallisesti päähenkilö, itse ei tiedä. Lopputulos on usein hämärä, impressionistinen, mutta selvästi siihen pyritäänkin. Lukijalta vaaditaan paljon, mielestäni usein liikaa.

Klassinen tarinan "third-person" kertoo usein imperfektissä. Hän tietää kaiken. Hän osaa kertoa objektiivisesti kaikkien hahmojen sieluntiloista. Ymmärrän, että usein tämä kuullostaa teennäiseltä, epäaidolta. Minusta edut voittavat puutteet. Loistavaa kirjallisuutta on kirjoitettu tällä vanhalla tavalla. Edelleen kirjoitetaan!

Kivitaskun merkittävin ansio on historiallisena romaanina, maailman muuttumisen kuvaajana. Samaa kirkonkylää kuvataan nykyhetkessä, 150v aikaisemin ja siinä välissä. Paljon oleskellaan vuoron perään saman mökin seinien sisällä, aikaa lennossa vaihtaen. Luonnonkuvausta mainostetaan muissa arvioinneissa, mutta minusta sitä on lopultakin liian vähän ja se keskittyy kahteen paikkaan, Soutajainvuorelle ja vähemmässä määrin pieneen Mustasaareen. Katinkan yksinäiset retket Pietarin ympäristössä ja Kannaksella olisivat olleet kiinnostavampia kuin Vekan arki, jota seurataan yksityiskohtaisesti lähes päivä kerrallaan.

Minulle jää jälkimaku tarinoista lähinnä sen mukaan, miten olin kiintynyt niiden henkilöhahmoihin, miten masentavaa heistä on erota lopussa. Tässä teoksesta puuttuivat tällaiset henkilöt. No, Albertia oppi arvostamaan, mutta ei häntä ikävä tule. Kaksi kiinnostavinta henkilöä, joiden pään sisään ei valitettavasti syvälle päässyt, olivat tietäjä-parantaja Maaria ja tämän tytär Katinka. Molemmista jäi lukijalle lähinnä surullinen jälkimaku. En oikein pitänyt tarinasta heidän osiltaan. Näiltä hahmoilta puuttui onni, kohokohdat. Olihan Katinkalla tietenkin surrealistinen huippuhetkensä Pietarissa. Mutta ei ihminen elämältään sellaista halua? Kyllä, teoksen kauneimmat, liikuttavimmat osat kertoivat näistä kahdesta naisesta! Oli kyynel poskella lukiessani.

Monipuolinen, paljon erilaista sisältöä ja ajatuksia tarjoava historiallinen sukuromaani. Mutta pidin enemmän Kultarinnasta.

"Murakamin koskettavin romaani" vain kliseisyyden kaunein kukkanen?

Pitkästä aikaa kirjoitan kirja-arvion: "Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen", Murakamin melko varhaista tuotantoa. Ei paksu, 230 sivua.

Tätä voisi pitää kehitysromaanina, alkaahan se siitä, kuinka päähenkilö 12v ikäisenä poikana koki mielestäni kirjan kauneimmin kuvatun jakson, lämpimän, epäseksuaalisen suhteen ikäiseensä tyttöön. Se nosti hymyn huulille. Mikään tämän jälkeen ei enää nostanutkaan. Kirjan lopussa Hajime on jotakin 36v.

Tarina kertoo ensinnäkin päähenkilön, Hajimen suhteista eri naisiin, kaikki enemmän tai vähemmän surullisia, mutta eri syistä. Murakami on japanilainen. Siten voisi kuvitella, että teos havainnollistaisi sisällöllään Buddhan Neljää Jaloa Totuutta. En tiedä onko se tietoinen tavoite, luulen, että ei ole. Sen tehtävän tarina kyllä suorittaa.

Hajimen, kuten ilmeisesti jokaisen hänen elämänsä naisenkin ongelma, jota nämä selvästikään eivät ymmärrä, on buddhalaisittain dukkha, kärsimys, jonka aiheuttaa taṇhā, eli takertuminen. Kirjan henkilöt takertuvat järkyttävän, tuhoisan voimakkaasti toisiin, vastakkaisen sukupuolen ihmisiin. Ongelma on, että länsimaisessa viihdefiktiossa tätä ihannoidaan, se on niin kaunista. Se on ikuista, sammumatonta, aitoa rakkautta!? Minä en ole aivan varma, ihannoiko Murakami tällaista. Ainakin hän havainnollisesti osoittaa sen tuhoisuuden ja järjettömyyden. Niin tietysti osoittavat tuhannet viihdelyriikatkin, mutta samalla sitä ihannoiden.

Mikähän minussa on vikana, koska en osaa nimittää tarinaa koskettavaksi, ellei koskettavuudella tarkoiteta juuri lukijaa keskeytymättä piinaavaa tuskallisuutta. Lukija tajuaa, että Hajime, Shimamoto, pahiten Izumi ja lopussa selviää, että myös järkevimmältä kuulostava Yukiko,  elävät jokainen takertumisen harhan piinaavassa vallassa.

Minusta suuri syy kirjan kuvaamaan kärsimykseen on, että sitä ihannoidaan. Se kuvataan jotenkin korkeana henkisyyden laatuna kirjallisuudessa. Ihminen, joka osaa jättää menneen taakseen ja katsoa tulevaisuuteen esitetään jotenkin pinnalliseksi. Buddhan opetuksen mukaan asia on ehdottomasti päin vastoin. Onnellisessa suhteessakin Buddhan opetuksen mukaan rakkauden vaatiminen on dukkhaa, kärsimystä tuottavaa. Läheisriippuvaisuus on sairaus.

Onko laadukkaan kirjallisuuden merkki, että päähenkilöllä ehdottomasti on tällaisia ongelmia, joita ei edes kehdata kutsua persoonallisuushäiriöiksi, mielisairaudesta puhumattakaan, ei edes kehittymättömyydeksi. 

Tietysti voitaisiin olettaa, että sekä Shimato että Izumi olivat aikuisen Hajimen psykoottisia mielikuvitushahmoja. Tämä mahdollisuus kyllä luiskahtaa lukijan mieleen, jopa sitä tukee muutama asia. Mutta minun mielestäni tällainen psykoottisuus ei tekisi juonta nerokkaaksi, mielummin kömpelöksi.

Lopussa voidaan ainoastaan todeta, että ehkä, vain ehkä Hajime on oppinut jotakin. Luulen, että ei. Murakami tietenkin osaa kirjoittaa vivahteikkasti, joskus jopa kauniisti. Hän kirjoittaa musiikista oivaltavasti. Luonnonkuvaus ei ole hänen vahvimpia puoliaan, vaikka japanilaisuuteen sen ulottuvuuden voisi olettaa kuuluvan. En ole aivan varma pääseekö hän kovin syvälle ihmisen psyykkeen.

Jos ihmissuhteissa laahaaminen kiinnostaa, kirja on ehdottomasti suositeltava. Voisi edellä esitettyyn viitaten väittää, että jopa jollekin lukijalle opettava. Minä en osaisi tällaista tarinaa kirjoittaa.

Tavallinen, tärkeä päivä

Tärkeä päivä

Tänään on ollut hyvä päivä. Kaksi tärkeää juttua tapahtui! Kesä on alkanut tuntua lämpötilansa suhteen vihdoin sovinnaiselta kesältä. Koko kesä on saaristossa ollut ihan hyvää kesää, hieman viileää, mutta ei mitenkään erityisen kylmää. Saaristossa on yleensä kuivaa, poutaa, vaikka sisämaan yläpuolella näkyy sadekuuroja, niin tänäänkin.

Se ihan ensimmäinen tärkeä juttu oli, että sain ensimmäistä kertaa reippaasti yli kolme vuotta työn alla olleen ”Granskär saagan” loppuun asti kirjoitettua, epilogin viimeisenkin lauseen. Teoksessa on nyt 553 tekstisivua. Minä olettaisin, että niitä tulee jatkohionnassa hieman lisää, kokemukseen perustuen, ellei joku ystävällinen asiantuntija sitten vaadi poistamaan jotakin asiatonta. Olen oikolukenut ja editoinut romaania nyt viikon ajan ja viihtynyt sen parissa.

Se toinen tärkeä juttu oli, että kävin Saran kanssa melomassa. Saran mummin punainen, muovinen retkikajakki oli Saralle uusi kokemus, jännittävämpi, mutta ehdottomasti nautittavampi melottava kuin pieni, leveä ”SitOnTop”, jolla hän meloi jo pari kesää sitten. Merikajakiksi mummin kajakkia ei oikein voi kutsua, mutta kauniin muotoinen ja hyvin käyttäytyvä retkikajakki se todella on.

Voi että, se aluksi jännitti, mutta ei saa mitään uutta, jos ei voita itseään. Minä näytin, miten kajakkiin noustaan, ilman ettei samalla kaaduta. Tärkeintä on ottaa kajakista kiinni symmetrisesti. Jos nojaa vain toiseen laitaan, samalla kuin astuu sisään, nurinhan se kaatuu. Kun on pitkät kädet, voi tarttua istuma-aukon molemmista laidoista, mutta Saran pienillä käsillä oli paras tarttua aukon etureunasta, symmetrisen käsien asennon muistaen. Minä itse nojaan toisella etureunaan ja toisella pohjasta tukea ottavaan melaan, mutta pienen tytön oli helpointa selviytyä kyytiin ilman melaa.

Seuraava vaikea vaihe oli aukkopeitteen paikalleen laittaminen. Siinä minun tällä kertaa piti auttaa. Seuraavalla kertaa sitten siitäkin voi huolehtia itse. Selitin myös, mistä kahvasta vedetään, jos jostakin kummallisesta syystä sattuu kaatumaan. Lopuksi minä ojensin melan, joka jo SitOnTopista olikin tuttu kapine. Minä tyrkkäsin matalassa vedessä pohjaa hipovan kajakin takaperin hieman irti rannasta ja pyysin Saraa odottamaan minua, eikä lähtemään yksin mihinkään.

Pienen hetken kuluttua me rinnakkain meloimme hyvin rauhallisesti saaren pohjoispuoliseen, tähän aikaan kesästä vilkasliikenteiseen salmeen, jossa onneksi on nopeusrajoitus.

”Mitäpä jos ojentaisit kätesi ihan suoriksi aina, silloin kun viet melan lavan eteen! Katson tällä lailla. Sylistä melonta on väsyttävää ja tehotonta!”
”Ai näinkö?”
”Suunnilleen noin, mutta kierrä vielä vartaloa samalla, kun vedät lapaa.”
”Pöö! Miksi tästä pitää tehdä niin vaikeaa? Sujuu se näinkin.”
”Huomaat kyllä vähitellen itse, että melonta on kevyempää, jos kuuntelet miten minä neuvon. Sait hyvin kevyen hiilikuitumelan. Nyt on tärkeää, että jaat ponnistelun mahdollisimman monille lihaksille, erityisesti niille vahvimmille. Vartaloa kiertävät lihakset ovat hyvin vahvoja. Jotkut jankuttavat, että pitää myös käyttää reisiä, ponnistaa jaloilla kiertäessään, mutta minä itse en sellaista harrasta. Saat kokeilla jos huvittaa.”
”En edes yritä! Ojentamisessa ja kiertämisessä on aivan tarpeeksi.”
”Niin on. Muuten näyttää hyvältä, mutta sinun ei tarvitse seurata katseella vedessä kulkevaa lapaa. Sellainen vaikeuttaa tasapainoa. Katso suoraan eteen, niin horjut vähemmän. Jeps, katoppa! Nyt tulee venekin vastaan.”
”Mitä me nyt tehdään?”
”Ei niin mitään hätää. Mennään varovasti vielä enemmän sivuun, mutta ei kolhita melaa kivikkoon. Sitten kun vene on mennyt ohi, käännetään hieman keulaa kohti sen tekemiä aaltoja.”

Vene tuli ja meni. Pieni alumiinivene, jossa istui kaksi äijää ilman mitään veneilyliivejä.

”Jee! Sehän oli ihan helppoa läpäistä nuo aallot keula edellä. Ei juuri yhtään keikuttanut!”
”Siinä näet. Ei veneet ole mikään ongelma, yleensä. Pahempi tilanne on kun kahdesta veneestä tai luonnon aalloista tulee yhdessä korkeampaa ristiaallokkoa.”
”Ei kai nyt tule sellaista?”
”Ei. Salmi on kohta ohi ja me käännymme vasemmalle.”
”Siis tuon saaren rantaa pitkin? Mikä sen nimi on?”
”Muistaakseni Flakaholm tai jotakin sellaista.”
”Siellä on kovin synkän näköistä metsää!”
”Jeps. Siellä voi piileskellä valkohäntäkauriita! Seurataan sen rantaa. Mutta tuskin ne näyttäytyvät, vaikka niitä olisikin.”
”Harmi.”

Melottiin noin sata metriä melko tyynessä vedessä, pienen saaren katveessa, ihme kyllä mitään puhumatta.

”No niin. Sitten me käännymme oikealle.”
”Me ylitämme tästä tuon toisen saaren rantaan, niinkö?”
”Niin tehdään. Ja sen jälkeen seurataan siellä vasemmalle.”
”Tuo ei ole ihan niin metsäinen saari. Siellä on kallioista. Mikä sen nimi on?”
”No se on Lilla Hankelö.”
”Hei! Nyt minä muistan! Tuolla on se simpukkaranta!”
”Siellä se on. Mutta juuri tästä kohtaa keväällä, kun olin ekaa kertaa melomassa, iso hirvi nousi uimasta rantaan. Tuonne se hävisi puiden taakse.”
”Voi kun taas nähtäisiin jotakin jännää! Mennäänkö poimimaan simpukan kuoria?”
”Jos nyt ei mentäisi. Meitä odotetaan mökillä. Pelkäävät sinun puolestasi.”
”Ihan turhaan. Tämä on helppoa ja kajakki kulkee hyvin kevyesti.”

Melonta jatkui pienin puhein noin 300m matkan Hankelön edustalle asti...

”Shh! Lopeta melominen! Hiljaa! Tuolla seisoo kuusien alla ainakin pari kaurista!”
”Ooh! Ihanaa!” Bambeja!”
”Joo. Noi pienemmät kauriit on juuri siellä, mistä keväällä se iso hirvi tuli ja tuosta lähti uimaan. Minä oli tuolla vasemmalla ja lähdin seuraamaan sitä. Se vain vilkuili minua uidessaan, mutta koko ajan tiesi mihin oli matkalla eikä antanut minun häiritä.”
”Menikö se kovaa?”
”Ei oikeastaan. Kauriin minä olen nähnyt uivan paljon kovempaa.”
”Se vaan ei pelännyt sinua.”
”Ei tuntunut yhtään pelkäävän. Mutta nyt me käännymme taas vasemmalle. Lähdemme kohti mummin mökkiä. Sitten vain seuraamme tuota rantaa, mutta ei ihan läheltä, koska noilla mökeillä on ihmisiä. Pitää olla kohtelias.”
”Joo. Tuolla on joku leikkaamassa trimmerillä ruohoa.”
”No, onko melonta pelottavaa ja raskasta?”
”Öö, aluksi se oli pikkuisen. Kajakki vähän heilui. Nyt se ei enää heilu yhtään ylimääräistä.”
”Katsos, kun motoriikka oppii aika vauhdilla mukautumaan tällaiseen. Kajakista tulee kuin oman kropan jatke.”
”Mutta jonkin verran alkaa väsyttää.”
”Juuri sen vuoksi me nyt olemme melomassa takaisin. Ei ensimmäisellä kerralla yritetä liikaa.”
”Joo, kyllä minä jaksan hyvin perille, jos ei mennä kovaa.”
”Voidaan ihan hyvin hidastaa, jos niin haluat.”

Oikealle ilmestyi metsäinen Flakaholm. Vasemmalla kohosivat Själön rantakalliot. Mökeillä näkyi ihmisiä. Kahden saaren välissä puhalsi hyvin kevyt vastatuuli, luoteesta. Taivas oli pilvessä, mutta oli pehmeän lämmin kesäinen iltapäivä. Pohjoisella taivaalla oli tummempia pilviä. Jossakin Lohjalla satoi.

Seitsemän minuutin kuluttua me palasimme matalaan, hieman kaislikkoiseen mökkirantaan. Olin päivällä niittänyt siitä kaisloja, järviruokoja, joita kellui yhä vedessä. Mummi katseli kuistilta, miten Sara lasketteli kajakilla rantaveteen.

Kajakista nouseminen oli vielä vaikeampaa kuin siihen nouseminen. Oppimista riitti yhdeksi kertaa. Minä autoin Saran istuimelta ylös seisomaan rantaveteen.

”Koska sinä tulet taas mukaan? Voisimme vaikka kiertää saaren.”
”En kyllä rupea sellaista. Mutta toisessa suunnassa me voisimme joskus käydä katselemassa. Jopa sielläkin olisi kauriita!”
”No, ainakin siellä Bastön rannassa on usein niitä lampaita.”
 ”Joo. Sinne sitten!”

Hämeen kuningas harhailemassa.

Milja Ketomäen "Hämeen Uro", josta aikaisemmin kerroin, on viihdyttävä historiallinen romaani sijoittuen todella kiinnostavaan aikaan. Sen jatkotarina, "Kadonnut kuningas", on mielestäni vieläkin kiinnostavampi, monella tapaa.

Ensimmäinen kirja kertoo pääjuonenaan, miten Urosta tuli kuningas ja miten hän vapautti Hämeen ja Suomen (siis Varsinais-Suomen) kveeneistä. Sivujuonina olivat nuoren kuninkaan ongelmat naisten kanssa, kuinkas muuten! Molemmat kirjat ovat jollakin tapaa kasvutarinoita, toinen vielä enemmän. Mutta mielestäni Uro ei kovin paljon ota kaikessa opikseen, vaan on todella jääräpäinen hämäläisjuntti, kaukana mistään intellektuellista, joita kuitenkin ihan varmasti oli myös 700-luvulla.

Tarina alkaa episodista, jossa Uro oli jollakin tapaa uransa huipulla, myös vihollistensa vilpittömästi kunnioittama. "Broovallan taistelu" oli hyvin omituinen tapaus. Minun on todella vaikea uskoa, että kaikki oikeasti tapahtui noin ritarillisesti, lähes sivistyneitä, ennalta sovittuja sääntöjä noudattaen. Etenkin taistelun jälkiselvittelyt tuntuivat koomisilta. Mutta mikäpä minä olen sanomaan. Uro selvisi kaikesta käsittämättömän, uskomattoman hienosti ja hänen maineensa levisi tuhansien kilometrien alueelle. En ole kertonut liikaa, pilannut lukuelämystä.

Tarinan rytmi ja henki vaihtuu alkuirroittelun jälkeen hyvin erilaiseksi. Rapolassa, omiensa parissa, Urolla on paljon vaikeampaa kuin vihollisten keskellä. Sattuu ja tapahtuu. Minä nautin näistä rytminvaihdoksista. Mutta pian Uro lähtee toteuttamaan jo edellisessä kirjassa lupaamansa retkeä Aldeig-kauppiaan ja isänsä kanssa Olhavanjoelle, perustamaan Aldeigille kauppa-asemaa, vaurauden lähdettä, Laatokanlinnaa ( https://fi.wikipedia.org/wiki/Laatokanlinna). Pari sataa vuotta myöhemmin samaa jokea 170km yläjuoksuun syntyi tunnetumpi kaupunki, Novgorod.


Tällä reissulla kauppa-asema syntyy, Aldeig on tyytyväinen, mutta kaikki muu, aivan kaikki muu menee sitten pieleen. Uro tekee harkitsemattomuuksia, hölmöilee oikein viimeisen päälle. Seurauksena kuningas katoaa, putoaa aivan pohjalle. Asetelma on ehkä kliseinen, mutta silti herkullinen. Uro on "militantti broileri", kasvatettu sotilaaksi, tappokoneeksi ja johtajaksi. Moneen kertaan aikaiseminkin hän on tarinan aikana surrut sitä, että hän ei oikeasti osaa mitään muuta kuin taistella, ja ehkä myös puhua, kaiken muun hän on aina saanut valmiina.

Ja niin tämän tarinan kantava ajatus on luonnollisesti, että kuningas putoaa aivan pohjalle, joutuu lapioimaan konkreettisesti paskaa ja taistelemaan henkiin jäämisestään, aluksi ilman miekkaa. Tarina on tietysti nousujohteinen. Pohjalta noustaan vähän kerrallaan, hyvin hitaasti, harharetket kestävät kolme vuotta. Kostoa himoiten Uro vähitellen lähtee kohti kotia, Hämettä, mutta on täydellisen eksyksissä, epäilee välillä olevansa maailman äärimmäisillä rajoilla. Uralin länsi- ja eteläpuoliset joet ja tasangot ovat melkoinen sokkelo. Missä on Volga???

Uron nousu alkaa luonnollisesti hänen ydinosaamisensa, ylivertaisten taistelutaitojen kautta, mutta ne eivät riitä mihinkään. Niiden avulla ei jää vielä henkiin. Tarvitaan paljon, paljon muuta osaamista. Kliseisesti sankari pelastaa avukseen myös kaukana tapaamansa "prinsessan" yhtä pahasta ellei pahemmasta asemasta. Tämä on ihan OK. Kuten Uro myöhemmin muistelee, kaikki pako orjuudesta sujui oudon helposti. Lukijakin pelkäsi prosessia vaikeammaksi. Mutta tästä todelliset vaikeudet vasta alkavat.

Urolla on lisäksi todellinen ongelma korviensa välissä, siltä osin minä olen hieman pettynyt. Hän ei kasva asennevammastaan ulos tässäkään kirjassa. Koko tarinan lopulla hän perustelee asenneittaan naisiin, vertaa sitä skandinaavien, daanien ja svealaisten oleellisesti erilaisiin asenteisiin, inhottavasti kovin samalla tavalla kuin tämän päivän musliimit. Hän väittää kunnioittavansa suuresti naisia, he ovat hänen suurin aarteensa, siis omaisuutensa. Niin tekevät musliimitkin. Mutta heidän laillaan Urokin kauhistuu ajatuksesta, että naisilla olisi samat oikeudet kuin hänellä. Skandinaavit olivat henkisesti edellä, kirjan Häme on junttilan perseenreikä asenteiltaan. Uro imi kaikenlaista sivistystä daani-ystäviltään, mutta ei asennetta naisten suhteen. Edes harharetkien katkerat opetukset eivät asenteita muuta. Uskomaton juntti!

Minä asetan kyseenalaiseksi romaanin historiankäsityksen oikeuden tässä suhteessa. Minä oletan, että koko Fennosskandinaaviassa oli 1300v sitten melko lailla yhtenäiskulttuuri. Itämeri ei erottanut vaan yhdisti. Minä oletan, että Kalevalan kertomukset vahvasta Pohjan Akasta perustuvat todellisuuteen. Myös täällä meillä päin oli voimakkaita naisia, emäntiä, jotka edustivat kyseenalaistamatonta ylintä valtaa. Oletan, että vasta kristinusko toi mukanaan välimerellisen ja Lähi-Idän kulttuurin mukaisen sukupuolten patriarkaalisen epätasa-arvon. Sellainen ei alkuaan ollenkaan kuulunut tänne! Täällä, missä elämä on luonnon olosuhteiden mukaan kovempaa, kaikkien oli puhallettava yhteen hiileen, naiset tasa-arvoisina miesten rinnalla. Uron fiktiivifisessä maailmassa näin oli vain puolittain. Uro vaati naisilta alisteisuutta, hänen hyvän tahtonsa varassa elämistä. Tasapuolisuus parisuhde-elämässä oli Urolle täysin mahdotonta hyväksyä.

"Kadonnut kuningas"- tarina on parhaimmillaan Uron ja kauniin, viisaan, sitkeän, tuhattaiturin soturikuningattaren, Sholpanin pitkän erämaavaelluksen kuvauksessa. Siinä on paljon kaunista, herkkää. Uron ratkaisu naisen suhteen on jälleen käsittämätön, mikä juntti! Vaikka hän kaipaa omaan kotiinsa, olisi hänen ehdottomasti pitänyt saattaa rakas naisensa turvallisesti tämän kotiin ja taata, että nainen saa oikeutta. Mutta eihän meidän itseään täynnä oleva Uro...

Toinen hieno osuus on Uron viettämä aika marien luona. Olen pitkään pitänyt mareista. Kirja kuvaa tämän ajanjakson herkästi, kertoo marien kulttuurista, kotiseudusta ja sisältää kauniin, ehkä hieman epärealistisen loppuratkaisun.

Koko tarinan varsinainen loppu ei ole yhtä hieno, lukija odottaa hieman muuta, loppua edeltävää kohokohtaa. Se jää hieman puuttumaan. Silti kaikki on täysin luettavaa. Parasta ovat pitkät, analyyttiset keskustelut. Uro väittää olevansa eri mies kuin muutama vuosi aikaisemmin, mutta siitä on vähän näyttöä, korkeintaan sotaväsymys.

Kirjan kantavinta sisältöä ovat sen sen keskivaiheet, noin puolet yli 400-sivuisen kirjan pituudesta. Proosan lisäksi mukana on upeita runoja, loitsuja, lauluja, myös hauskoja, härskejä sellaisia. Erotiikkaa on selvästi enemmän kuin ensimmäisessä kirjassa, ehkä liikaa, makuasia. Kielellinen asu, ilmaisun elävyys, herkkyys, on mielestäni noussut ainakin yhden tason ensimmäistä kirjasta. Muun muassa tällaisista asioista nautiskelu vei minulla lukemisessa aikaa. Todella hyvää kirjaa en osaa syöksyä läpi. Se jotenkin menisi hukkaan.

Sankaruus on tiimityötä

Milja Ketomäen historiallinen romaani, "Hämeen Uro -perintö", 700-luvulta (ei siis 1700-luvulta!) kertoo tarinaa, joka tapahtumapaikkana on pääosin esihistoriallinen Häme, mutta paljon liikutaan muualla nyky-Suomen rannikoilla ja jopa Itämeren etelärannikolla. Juonen keskeisiä teemoja ovat Hämeen, siis Rapolan alueen, Vanajaveden kuninkuus ja veriset heimoristiriidat.

Kirja on paksuhko, yli 600 sivua, mutta tällaiset lukupaketit ovat nykyään melko yleisiä. Ensimmäisten kymmenien sivujen kuluessa päättelin, että teos olisi lähinnä seikkailutarina. Tarina alkoi suoraan vauhdikkailla taistelukuvauksilla ja taktisen ajattelun hehkuttamisella.

Pian kuitenkin vastaan tuli miellyttäviä rytminvaihdoksia, seesteisiä suvantoja, joissa pohdiskeltiin yhdessä syntyjä syviä. Tällainen ryöppyävien, hurjien koskien ja rauhallisesti soljuvien osuuksien tasapainoinen rytmitys jatkui koko teoksen ajan tasapainoisesti. Kumpiinkaan ei ehtinyt pitkästyä. Hyvä kirja vie mukanaan.

Päähenkilö, Uro, on hämäläistä "ylhäistä" syntyperää edustava nuori mies, joka on tietoisesti kasvatettu soturiksi usean isännän toimesta, lapsesta alkaen. Hänellä on monta isää. Ensimmäisenä oikea isä, toisena Hämeen kuningas Rapo, kolmantena taistelutaitojen opettaja ja henkivartija, daani Sverri, joka ilmeisesti oli pojalle kaikkein läheisin. Uro perii aivan alkusivuilla Rapolan mahtitilan, kuninkaan saadessa kaksintaistelussa surmansa. Uro on taitava, älykäs, mutta hieman liian nuori vaativaan tehtävään, heimonsa suojelemiseen. Siten romaani on merkittäviltä osin monitasoinen kasvukertomus ja kattaa ainoastaan yhden hieman runsaan vuoden, alkukesästä seuraavan vuoden keskikesään.

Eräs tarinan kantavista teemoista on toveruus, uskollisuus, uhrautuvuus, yhteistyö, riitoja kaihtamatta, niistä huolimatta. Teos pyrkii realismiin huolimatta siitä, että meidän tietomme 1300 vuoden takaisista ajoista ovat epävarmoja, perustuen arkeologisiin löytöihin (jotka aivan viime vuosina ovat muuttaneet vanhaa ajattelua) sekä tarinoihin Suomen alueelta ja erityisesti skandinaavisiin saagoihin. Aidosti historiallisia dokumentteja noista ajoista Hämeessä ei oikein ole. Minä kuitenkin pidän romaanin kuvauksia erittäin uskottavina, vaikka olen varma, että jos aikakoneella voisimme päästä katselemaan 700-luvun Hämeen elämää, yllätyksiä olisi paljon.

Päähenkilön, Uron modernit ajatukset yhteiskunnallisesta elämästä tuntuvat epätodennäköisiltä, mutta ei suinkaan mahdottomilta. Nuori mies on turhautunut monesta asiasta. Me ymmärrämme häntä, mutta aikalaiset tuskin ymmärsivät. Toisaalta Hämen käräjäperinne, hallintotapa, tuntuu kohtuullisen kehittyneeltä, vaikka koomisia tilanteita esiintyi siinä missä nykyajan parlamenteissakin. Nämä olivat keskeisiä juonen mausteita. Rapolan tilan sisäisen elämän dynamiikka jäi hivenen sumuiseksi, mutta looginen syy oli se, että kertojana toiminut Uro ei itsekään sitä täysin tajunnut ja tiedosti ongelman hyvin. Hän oli enemmän sotapäällikkö kuin isäntämies. Uro oli kuitenkin luontainen johtaja, hyvä delegoimaan tehtäviä muille. Johtamistaidon esimerkkilukemistona kirja voisi olla keskusteluja herättävä.

Hämeen paikallismaantiede on teoksessa vahvasti esillä. Minulla oli usein kartta esillä. Milja Ketomäki tuntee kotiseutunsa, mutta minäkin ole alueella viettänyt lapsuuteni kesiä, Ilmoilanselän rannalla. Tämä järvi mainittiin usein, mutta siellä ei juuri tapahtunut muuta kuin että viholliset, kveenit saapuivat sitä kautta, Vesijaon yli Päijänteeltä. Kirjassa puhutaan Pintelen ja Ilmoilanselän välisestä "kapeikosta", mutta minun ymmärtääkseni se oli tuolloin Kyllökoski. Ilmoilanselkä oli paljon Pintelettä korkeammalla. Kyllöjoki perattiin joskus historiallisena aikana ja koko yläpuolisen vesistön vedenpintaa laskettiin. Vanha rantaviiva näkyi hyvin Hekinniemessä, jossa vaarini mökki sijaitsi. Niemi oli 700-luvulla selkeästi saari.

Vesireitit ovat juonellisesti tärkeitä elementtejä ja minua hieman epäilyttää, selvittiinkö todellisuudessa eteläisistä reiteistä 20:n soutajan suurilla "viikinkialuksilla".  Vantaasta ehkä, mutta Kaartjärven kautta kulkeva reitti oli melko uskomaton. Tänä päivänä vain inkkarikanotti on mahdollinen. Olen itse kuusimetrisen merikajakin kanssa kokeillut vaikeimpia osuuksia ja ei se vain onnistu. Tietysti uomat ovat muuttuneet, mutta oletan haapioiden tai hyvin pienten uiskojen olleen se toimiva ratkaisu.

Toinen kysymys Kaartjärven reitissä on, että tarinan mukaan sieltä päästiin suoraan Rikalaan, Saloon. Minusta Kaartjärven ja Liesjärven välinen osuus oli tuolloin mahdollinen vain ja ainoastaan, jos väliin jäävät suuret suot olivat tuolloin vielä umpeen kasvamattomia, matalia järviä. Luontevampi reitti Kaartjärveltä meni lyhyenä veto-osuutena Punelialle, josta eteenpäin aina Lohjanjärvelle asti jokiosuudet olivat kohtuullisia. Tunnen niitä jonkin verran. Sieltä Mustionjokea ei ollutkaan pitkä matka merelle, mutta ei Rikalaan vaan Pohjaan. Tätä reittiä pidän hämäläisille tärkeänä. Sen historiaan liittyy Karjaa ja sen vetokannas, Lapträsk linnavuorineen ja Raasepori. Minusta Raaseporin nimi viittaa siihen, että ennen nykyistä kivilinnaa kalliosaarella on sijannut vanhempi hirsilinna, ehkä jo 700-luvulla.

Sotimisen, strategia-ajattelun, väijytysten, hämäysten lisäksi kirjan herkkua on nuoren miehen vuoroin tuskainen, vuoroin ekstaattinen rämpiminen naisten maailman ajattelussa. Uro piti itseään oikeudenmukaisena, oli kannattavinaan sukupuolten tasa-arvoa ja yritti sitä ihan oikeasti edistää, mutta itse oli käsittämättömän sokea omalle kaksinaismoraalilleen. Oliko naisten ja miesten yhteiskunnallinen ero kristinuskoa edeltävällä ajalla noin jyrkkää? Todella?

Onhan tarinassa vahvoja naisia, topakoita emäntäpiikoja ja emäntiä, mutta heillä ei ollut "juridisia omistusoikeuksia" mihinkään. Olipa kaksi oikeaa "amatsoniakin" miekkaa heiluttamassa, mutta he olivat poikkeuksia. Olin riemussani, kun toinen heistä, melko tarinan lopussa, oli nimeltään Selja!!!

Uskonnollinen ajattelu, yhteys jumaliin, haltioihin ja esi-isiin sekä aivan varovainen kristinuskon vilahtelu kuvioissa olivat tärkeitä ajattelu- ja toimintamalleja, loitsuineen, rukouksineen ja pienine ja suurempinekin uhreineen. Romaanilla on fantasiaulottuvuuskin, koska Uro sai usein vastauksia mystisiin yhteydenottoihinsa. Henkimaailma oli aidosti mukana arjessa ja taisteluissa, ei vain opittuina rituaaleina. Hienoista loitsuista oli paljon näytteitä.

Kirjan huumori oli ronskia, usein henkilökohtaisuuksilla piikittelyä ja seksististä heittelyä. Oletan sen vastanneen todellisuutta. Milja Ketomäki ei asiaa kaunistellut vaan toi rehevästi esiin.

Jos historiallinen romaani genrenä ja Suomen alueen esihistoria kiinnostavat, tätä teosta ei kannata jättää väliin. Se imaisee mukaansa!  Sisällön runsaista yksityiskohdista voi aina keskustella...

Elokuvan, kansainvälisen, englanninkielisen, tarinasta kannattaisi tehdä.